Lauantai 7.9.2013. 41+1.
Käyn vessassa pari kertaa yöllä. Ensimmäisen kerran käyn
joskus n. klo 2 ja seuraavan kerran n. klo 3. Olo kun ei ollut ensimmäisellä
kerralla oikein helpottanut. Rakko oli alkanut taas pihistellä itsensä
tyhjennyksessä, joten tuttuahan tämä oli. Ipana painoi rakkoa, mutta ei
suostunut tällä kertaa käännähtämään yhtään jotta olisi ees pikkaisen enemmän
saanut pakotusta helpotettua.
Toisella kerralla onnistuin jo hyvin, samalla koin hyvän järkytyksen. Tapettiliisterivalkovuodossa oli hitusen punaista mukana. Tiesin että tänään on se päivä! Sen enempää en voinutkaan tuosta päätellä.
Tiedättehän sen ihanan kamalan jännityksen mikä iskee? Noh, niin se iskikin mutta loppui myös yhtä nopeasti. Mitä sitten että jännitti..? Meillä oli kaikki sovittu mitä mahtavimmalla tavalla! Ei ollut syytä aloittaa jännittämistä ja mikä rauha minulla olikaan. Doulalla oli suhteita paikalliseen ambulanssimiehistöön ja sanaa oli pyydetty levittämään että todennäköisesti niiden kohdalle onnistuu matkasynnyttäjä, mutta että se kyllä tietää itse mitä tekee, kunhan kuuntelette vaan.
Jään odottelemaan hetkeksi valveille ja mietin. Huomaan myös hassun pakotuksen tunteen kiirivän päälle. Tämä ei voi olla muuta kuin supistuksen esiaste, nyt vain pitää odottaa tuleeko niitä lisää. Odotan kuinka seuraava alkaa hiipimään päälle, sitten kolmaskin..
Hiippailen klo 3.30 herättämään äitiä ja huomaan että äitin huoneessa on jo valot. Kysyn että onko se nukkunutkaan vielä, vaiko vaan herännyt valvomaan. Kuulemma jälkimmäistä kun ”en vaan saanut unta”. Lienee vaistonnut jotain? Nauran että toivottavasti on nukkunut silti tarpeeksi ja osaa nukkua pian lisääkin, koska taidetaan kohta lähteä matkaan ja tarvittais se tonne meidän makkariin ipanoiden unta vahtimaan.
Ja viimeisinä ohjeistuksina, että kannattaa napata oma tyyny mukaan, peitto on valinnainen kun siirtyy meidän makkariin nukkumaan. Sinisen huoneen puolelle kannattaa laittaa kaikki ”tekeminen” jos aikoo aamulla nousta ajoissa puuhailemaan, koska siitä kuulee hyvin oven ollessa auki pienetkin äänet lapsien puolelta eikä ne ehdi juoksemaan suunapäänä jo olkkariin huutamaan ja raivoamaan kun ei kukaan ollutkaan niitä vahtimassa (ah, tuo 3.5v harrastaa tätä). Ja että jos nyt ei sitten miehen kanssa lähdetäkään, niin mennään sitten itse nukkumaan jonnekin muualle.
Käyn herättämässä Tonin n. klo 3.40.
”Tämä on se päivä mitä oot odottanut”
”Hä?!”
”Taidetaan kohta lähteä..”
”?”
”No sinne Kajaaniin!”
Kylläpä rävähti silmät auki!
Raukka oli 5 viikkoa odotellut jo töissä soittoa että nyt lähdettäis ja vielä kuvitellut siihen päälle aina välillä puhelimen soivan vaikkei soinut. On se rankkaa ;)
Sovitaan että se lähtee tankkaamaan auton just nyt ja heti. Vei samalla jo turvakaukalonkin autoon kun pyysin, joten hyvin optimistisina oltiin lähdössä matkaan. Mehän tullaan jo samana päivänä takaisin kotiin, eikä mitään muttia.
Supistuksia.. En katso kelloa, en halua. Haluan vain luottaa itseeni. Ei niitä tule jatkuvana sarjana, mutta ei myöskään kauhean harvoin. Tuntuu että ne pomppivat vielä miten sattuu, joskus pitkällä välillä, joskus pari ihan peräjälkeen. Tietysti kassien kantamisesta provosoituen tai liian nopeasti supistuksen hiipuessa aloitetun liikehdinnän perään alkaa jo heti toinen.
Klo 4.20 tiedotin doulaa tekstarilla, että kohta soitellaan kyytiä tai ainakin kokeillaan onko paikalliset ammattilaiskyydittäjät vapaana. Varasuunnitelma oli se, että jos paikalliset ei ole vapaana niin sitten sanotaan että lähdetäänkin ajamaan omalla autolla sairaalaa kohti ja katsotaan mihin päästään.
Toni tärisee jännityksestä ja aamuherätyksestä, annan sen siis hieman hörppiä kahvia samalla kun itse pakkaan ja varmistan viimeisiä tavaroita vielä. Ei sille maistu, mutta se saa sitä tarpeeseen tulevaa heräämisaikaa.
Toisella kerralla onnistuin jo hyvin, samalla koin hyvän järkytyksen. Tapettiliisterivalkovuodossa oli hitusen punaista mukana. Tiesin että tänään on se päivä! Sen enempää en voinutkaan tuosta päätellä.
Tiedättehän sen ihanan kamalan jännityksen mikä iskee? Noh, niin se iskikin mutta loppui myös yhtä nopeasti. Mitä sitten että jännitti..? Meillä oli kaikki sovittu mitä mahtavimmalla tavalla! Ei ollut syytä aloittaa jännittämistä ja mikä rauha minulla olikaan. Doulalla oli suhteita paikalliseen ambulanssimiehistöön ja sanaa oli pyydetty levittämään että todennäköisesti niiden kohdalle onnistuu matkasynnyttäjä, mutta että se kyllä tietää itse mitä tekee, kunhan kuuntelette vaan.
Jään odottelemaan hetkeksi valveille ja mietin. Huomaan myös hassun pakotuksen tunteen kiirivän päälle. Tämä ei voi olla muuta kuin supistuksen esiaste, nyt vain pitää odottaa tuleeko niitä lisää. Odotan kuinka seuraava alkaa hiipimään päälle, sitten kolmaskin..
Hiippailen klo 3.30 herättämään äitiä ja huomaan että äitin huoneessa on jo valot. Kysyn että onko se nukkunutkaan vielä, vaiko vaan herännyt valvomaan. Kuulemma jälkimmäistä kun ”en vaan saanut unta”. Lienee vaistonnut jotain? Nauran että toivottavasti on nukkunut silti tarpeeksi ja osaa nukkua pian lisääkin, koska taidetaan kohta lähteä matkaan ja tarvittais se tonne meidän makkariin ipanoiden unta vahtimaan.
Ja viimeisinä ohjeistuksina, että kannattaa napata oma tyyny mukaan, peitto on valinnainen kun siirtyy meidän makkariin nukkumaan. Sinisen huoneen puolelle kannattaa laittaa kaikki ”tekeminen” jos aikoo aamulla nousta ajoissa puuhailemaan, koska siitä kuulee hyvin oven ollessa auki pienetkin äänet lapsien puolelta eikä ne ehdi juoksemaan suunapäänä jo olkkariin huutamaan ja raivoamaan kun ei kukaan ollutkaan niitä vahtimassa (ah, tuo 3.5v harrastaa tätä). Ja että jos nyt ei sitten miehen kanssa lähdetäkään, niin mennään sitten itse nukkumaan jonnekin muualle.
Käyn herättämässä Tonin n. klo 3.40.
”Tämä on se päivä mitä oot odottanut”
”Hä?!”
”Taidetaan kohta lähteä..”
”?”
”No sinne Kajaaniin!”
Kylläpä rävähti silmät auki!
Raukka oli 5 viikkoa odotellut jo töissä soittoa että nyt lähdettäis ja vielä kuvitellut siihen päälle aina välillä puhelimen soivan vaikkei soinut. On se rankkaa ;)
Sovitaan että se lähtee tankkaamaan auton just nyt ja heti. Vei samalla jo turvakaukalonkin autoon kun pyysin, joten hyvin optimistisina oltiin lähdössä matkaan. Mehän tullaan jo samana päivänä takaisin kotiin, eikä mitään muttia.
Supistuksia.. En katso kelloa, en halua. Haluan vain luottaa itseeni. Ei niitä tule jatkuvana sarjana, mutta ei myöskään kauhean harvoin. Tuntuu että ne pomppivat vielä miten sattuu, joskus pitkällä välillä, joskus pari ihan peräjälkeen. Tietysti kassien kantamisesta provosoituen tai liian nopeasti supistuksen hiipuessa aloitetun liikehdinnän perään alkaa jo heti toinen.
Klo 4.20 tiedotin doulaa tekstarilla, että kohta soitellaan kyytiä tai ainakin kokeillaan onko paikalliset ammattilaiskyydittäjät vapaana. Varasuunnitelma oli se, että jos paikalliset ei ole vapaana niin sitten sanotaan että lähdetäänkin ajamaan omalla autolla sairaalaa kohti ja katsotaan mihin päästään.
Toni tärisee jännityksestä ja aamuherätyksestä, annan sen siis hieman hörppiä kahvia samalla kun itse pakkaan ja varmistan viimeisiä tavaroita vielä. Ei sille maistu, mutta se saa sitä tarpeeseen tulevaa heräämisaikaa.
Klo 4.26 soitan Hätäkeskukseen ja tilaan kyydin. Täti on
kylmähermoinen ja rauhallinen, eikä itseäkään supista kuin kerran
puhelunaikana. Tietysti siellä kysellään miksi mennään Kajaaniin kun Kuopio
olisi suuntana ja että miksi ylipäänsä edes soittelen lanssia, mutta ihmeen
hienosti se onnistui vaikka olin kuvitellut joutuvani melkein tappelemaan
asiasta. Kun vielä kerroin meillä olevan parikin ulko-ovea ja että avataan se
toinen valmiiksi ja että menen pihalle vastaan, niin sain komennon pysyä
sisällä.
Arvatkaa kuuntelinko? Pakko saada happea vielä kun ehdin!
Odotettiin että lanssin valot vilkkuu horisontissa ja sitten pomppasin pihalle ottamaan happea. Paljain jaloin hiippailin pihalla ja nautiskelin ihanasta alkusyksyisen kostean viileästä ja raikkaasta ilmasta. Täydellistä! Tähdetkin loisti kirkkaasti.
Lanssi arpoo parista vaihtoehdosta mihinkä pihaan ajella ja mitä päätä talosta käyttää, mutta kun tarpeeksi huidotaan niin huomaavat. Kävelin lanssille ja varmistin että kai teitä on varoitettu mun tulosta ja näin kuulemma oli. Kipusin hyvillä mielin kyytiin, kaikki sujuu just niin kuin pitääkin.
Klo 4.36 mun tietoja aletaan kirjaamaan ylös. Monesko raskaus, mitkä viikot, koska supparit alkoi jne. Lopuksi totean vielä että ajetaan sellaista sopivaa vauhtia että isäntäkin pysyy perässä. Ja että en ole vielä koskaan kerinnyt perille, joten ei paniikkia :D Sitten startataan. Valitsen asennoksi polviseisonnan heti alkumatkaan, mutta pian totean että säästetään sitä taas vähän myöhempään kun jalat alkaa puutumaan. Päädyn istumaan paareilla poikittain jalkojen roikkuessa lattialle ja pitelen lanssin vauhtikahvoista kiinni, tai vaihtoehtoisesti paarien reunasta.
Klo 4.40 Varmistan soitolla että doula on hereillä kun viestiin ei kuulunut vastausta. Pikaisesti tiedotin vaan että ollaan just lähdetty. Siellä kuulemma karisi unihiekat nopeasti silmistä.
Kutakuinkin samoihin aikoihin myös ambumies soittelee Kajaanin synnärille että ollaan tulossa. Muistaa nauraa puhelimeen että ”äiti (minä) lohdutti ettei aiemminkaan ole ehtinyt perille, joten positiivisista asetelmista lähdetään”. Kertoo myös minun sanoneen että supistuksen aikana vauva tuntuu painavan ihan sinne suuntaan mihin kuuluukin ja näinhän se oli. Arvioitu saapumisaika Kajaaniin n. klo 5.50.
Klo 4.49 on hyvä fiilis. Faceen päivittyy tieto että nyt lähdetään Kajaania kohti. Jännittää. Sen jälkeen tieto päivittyy joka puolelle viesti kerrallaan. Hyvin on aikaa tapettavaksi vaikka matkaseura on mitä parhainta! Laitellaan pyyhettä mun persuksen alle, että jos vedet menee niin ei lattia kastuisi. Siitä kun tulisi kuulemma tosi liukas. Vaikka oli minulla pöksyissä ihan omakin pyyhe ihan samaa tapahtumaa ajatellen..
Arvatkaa kuuntelinko? Pakko saada happea vielä kun ehdin!
Odotettiin että lanssin valot vilkkuu horisontissa ja sitten pomppasin pihalle ottamaan happea. Paljain jaloin hiippailin pihalla ja nautiskelin ihanasta alkusyksyisen kostean viileästä ja raikkaasta ilmasta. Täydellistä! Tähdetkin loisti kirkkaasti.
Lanssi arpoo parista vaihtoehdosta mihinkä pihaan ajella ja mitä päätä talosta käyttää, mutta kun tarpeeksi huidotaan niin huomaavat. Kävelin lanssille ja varmistin että kai teitä on varoitettu mun tulosta ja näin kuulemma oli. Kipusin hyvillä mielin kyytiin, kaikki sujuu just niin kuin pitääkin.
Klo 4.36 mun tietoja aletaan kirjaamaan ylös. Monesko raskaus, mitkä viikot, koska supparit alkoi jne. Lopuksi totean vielä että ajetaan sellaista sopivaa vauhtia että isäntäkin pysyy perässä. Ja että en ole vielä koskaan kerinnyt perille, joten ei paniikkia :D Sitten startataan. Valitsen asennoksi polviseisonnan heti alkumatkaan, mutta pian totean että säästetään sitä taas vähän myöhempään kun jalat alkaa puutumaan. Päädyn istumaan paareilla poikittain jalkojen roikkuessa lattialle ja pitelen lanssin vauhtikahvoista kiinni, tai vaihtoehtoisesti paarien reunasta.
Klo 4.40 Varmistan soitolla että doula on hereillä kun viestiin ei kuulunut vastausta. Pikaisesti tiedotin vaan että ollaan just lähdetty. Siellä kuulemma karisi unihiekat nopeasti silmistä.
Kutakuinkin samoihin aikoihin myös ambumies soittelee Kajaanin synnärille että ollaan tulossa. Muistaa nauraa puhelimeen että ”äiti (minä) lohdutti ettei aiemminkaan ole ehtinyt perille, joten positiivisista asetelmista lähdetään”. Kertoo myös minun sanoneen että supistuksen aikana vauva tuntuu painavan ihan sinne suuntaan mihin kuuluukin ja näinhän se oli. Arvioitu saapumisaika Kajaaniin n. klo 5.50.
Klo 4.49 on hyvä fiilis. Faceen päivittyy tieto että nyt lähdetään Kajaania kohti. Jännittää. Sen jälkeen tieto päivittyy joka puolelle viesti kerrallaan. Hyvin on aikaa tapettavaksi vaikka matkaseura on mitä parhainta! Laitellaan pyyhettä mun persuksen alle, että jos vedet menee niin ei lattia kastuisi. Siitä kun tulisi kuulemma tosi liukas. Vaikka oli minulla pöksyissä ihan omakin pyyhe ihan samaa tapahtumaa ajatellen..
Klo 5.02 Toni soittaa ja kysyy että ollaanko jo pysähdytty
jonnekin. Ei olla. Jälkeenpäin selvitti sitten että soitti siksi, että jos
oltaisi esim. Iisalmeen käännytty, niin hän olisi myös ehtinyt vielä sinne
kääntymään. Oli kadottanut meidät näkyvistä jo varmaan ensimmäisen 15km aikana,
joten melko haipakkaa se ambulanssi sittenkin kulki.
Kätilön pestin saanut ambumies on ihana, ihan ettei jää kenellekään epäselväksi! Juttu lentää ja aika kuluu. Toisinaan luulen ambumiehen juttelevan vain oman jännityksensä poistamiseksi, mutta mitäpä se minua haittaisi kun kerrankin on seuraa. Olinkin jo kyllästynyt hoitamaan synnytykseni alusta loppuun ilman juttukavereita :D
Luonnollisestikin ammattilaisen antama lupaus piti.. Minua kuunneltiin, luettiin sanattomasti melkein kuin avointa kirjaa ja ymmärrettiin pienet vihjeet. Tulihan siinä matkan aikana pilkottua sitä omaa synnytysinfoa vähän joka jutun taakse, mutta yllättihän se silti että noin hyvin rekisteröitiin.
Heti lähdön jälkeen seuramieheni pääsi kärryille, että aina kun suljen silmät niin tulee supistuksen pahin piikki. Kuin itsestään kaikki hiljeni ympärillä. Kukaan ei yrittänyt koskea, kukaan ei jutellut silloin (paitsi muutamina kertoina kun ei varmaan huomannut että silmät oli kiinni edelleen) ja minulle annettiin täydellinen rauha ja luotettiin siihen että minä todellakin tiedän.
Parhaimmin mieleeni muistuu ambumiehen Sisut. ”Otettaisko vähän Sisua?” ja nauran takaisin että ”jos sä tarjoat, omat kun jäi kotiin” ja kokeilen ikään kuin housujen taskujani. Kun sitten otan vain yhden, niin käsketään ottaa sille kaverille (syntyvälle) kans. Niin pieni asia, mutta niin hyvin kuvaa sitä kokonaistunnelmaa. Se oli RENTO. On ihan hiton hyvä olla. Näin tämän pitää mennä!
Kätilön pestin saanut ambumies on ihana, ihan ettei jää kenellekään epäselväksi! Juttu lentää ja aika kuluu. Toisinaan luulen ambumiehen juttelevan vain oman jännityksensä poistamiseksi, mutta mitäpä se minua haittaisi kun kerrankin on seuraa. Olinkin jo kyllästynyt hoitamaan synnytykseni alusta loppuun ilman juttukavereita :D
Luonnollisestikin ammattilaisen antama lupaus piti.. Minua kuunneltiin, luettiin sanattomasti melkein kuin avointa kirjaa ja ymmärrettiin pienet vihjeet. Tulihan siinä matkan aikana pilkottua sitä omaa synnytysinfoa vähän joka jutun taakse, mutta yllättihän se silti että noin hyvin rekisteröitiin.
Heti lähdön jälkeen seuramieheni pääsi kärryille, että aina kun suljen silmät niin tulee supistuksen pahin piikki. Kuin itsestään kaikki hiljeni ympärillä. Kukaan ei yrittänyt koskea, kukaan ei jutellut silloin (paitsi muutamina kertoina kun ei varmaan huomannut että silmät oli kiinni edelleen) ja minulle annettiin täydellinen rauha ja luotettiin siihen että minä todellakin tiedän.
Parhaimmin mieleeni muistuu ambumiehen Sisut. ”Otettaisko vähän Sisua?” ja nauran takaisin että ”jos sä tarjoat, omat kun jäi kotiin” ja kokeilen ikään kuin housujen taskujani. Kun sitten otan vain yhden, niin käsketään ottaa sille kaverille (syntyvälle) kans. Niin pieni asia, mutta niin hyvin kuvaa sitä kokonaistunnelmaa. Se oli RENTO. On ihan hiton hyvä olla. Näin tämän pitää mennä!
Klo 5.10 katselin lanssin kelloa ja totesin että nyt alkaa
ropisee suppareita. Jokaiselle kellon kääntämälle uudelle minuuttinumerolle
osui yksi. Tiedotan ambumiestä asiasta muutaman supparin jälkeen ja hän
rekisteröi asian.
Klo 5.16 laitoin miehelle ytimekkään viestin: ”Tihenee”. Sen
useampaa kirjaimen painallusta en kestänyt. Synnytyskupla on liian suuri.
Samaan aikaan aloin tuntemaan että nyt ollaan lähellä.. Pieni ramppikuume iskee kun tunnen tarvetta suoristautua ja nostaa käsillä persukseni irti paareista samalla kun nojaan hieman taaksepäin. Kestän silti noin 5-8 sellaista supistusta ennen kuin on ihan pakko sanoa, että voitais alkaa katsomaan pysähdyspaikkaa. Käärin pitkän paitani vähän rullalle ja sullon sen rintaliivien alta, jottei se ole kohta tiellä. Ammattilainen otti ammattimaisen liukkaat askeleet etupenkille kuskia tiedottamaan. En tiedä johtuvatko ne supparit ja se tunne auton liikkeestä, mutta ihan kuin tuntuisi hentoinen tarve työntää samalla. Ei varsinaista ponnistamista, vaan pikemminkin vasta olon helpotusta. Tunnen miten jotain ylimääräistä tuntuu kohdunsuulla. Luulen ja toivon että se on kalvojen hentoinen pullotus. Ja tavallaan siksikin yritän hieman työntää, jos se työntö vaikka rikkoisi ne. Samaan aikaan kun kätilön paikan pian saava ambumies neuvottelee pysähtymispaikasta kuskin kanssa, minä kipuan polviseisontaan paareille ja alan etsiä paikkaani. Lasken ensin housujen toisen lahkeen ja ehdin vain puoleen väliin kun taas iskee supistus, taas puolet ennen kuin seuraava jo alkaa..
Yhtä asiaa ambumies ei lupauksista huolimatta onnistunut toteuttamaan, meinaan tasaista kyytiä! Huh, miten vauhti tuntuukaan ikävälle rytinälle tollaisessa kopissa ollessa! Ihan hirveä yrittää keskittyä mihinkään.. Nyt varsinkin kun yhdessä alkavat keskustella mikä pysäkeistä otetaan omaksemme ja kuinka ärsyttävästi sinne kurvataankaan!
Mutta tässä vaiheessa (järisyttävän ramppikuumeen lisäksi) iskee järjetön ikävä oman auton takapenkille. Miten mukavaa siellä olikaan viimeksi suhteessa tähän! Siellä oli joku paikka ”oikealla korkeudella” mistä pitää kiinni ja pehmeät penkit joissa on mukavampaa.
Poikittain paareilla polviseisonnassa oli tilaa leveyssuunnassa, mutta tuntui ettei polvet mahtuneet kuin juuri ja juuri paarin reunalle. Olisin kaivanut paikkaa missä saisi olla kauempana laitteista, nyt kun jouduin olemaan naama niissä kiinni, kun ei paareilla voinut enempää pakittaa putoamisen pelossa (joka alkoi syömään myös sitä ”tukevalla maalla” olemisen tunnetta). Myös oikean korkuinen halauskahva puuttui.
Pian saatiin kuskikin sitten kätilöimään kaveriksi. Edelleen olen laskemassa vasta housujani. Niiden laskemiseen taisi viitisen supistusta kulua ja kuskiksi tullut kaveri taitaa sanoa että täytyis saada noi housut pois. No ei kai? En kai yrittänytkään vielä? Seuraavalla saan viimeisenkin kulman alas ja miehet jeesii sitten polvien alta ne jalasta saakka pois yhdellä hyvällä nykäisyllä.
Nyt se on menoa! Pidin edelleen katonrajassa olevista kahvoista kiinni, koska se tuntui ainoalta paikalta mistä edes voi pitää. Selkä notkolla eteenpäin (ei siis kissamaisen pyöreänä taakse, vaan nimenomaan päinvastoin) ja todella pystyssä kokeilin muutaman kerran. Joku mättää ja pahasti. Kahva on niin väärässä paikassa että en vain pysty tukeutumaan siihen tai muuten jumitetaan tässä ponnistusvaiheessa vielä huomennakin.
Siinä vaiheessa kun huomaan sitä ikävämpää tavaraa tulevan ulos sieltä-mihin-aurinko-ei-paista, niin tajuan miten ammattilaisia jännittää. Se käsien vapina sitä tuotosta paperilla pois pyyhkiessä on uskomattoman vahva. Tunnen sen ja se häiritsee. ”Älä koske, sitä tulee kuitenkin kohta lisää ja se häiritsee”. Kyllä ne pari sekuntia sen ohjeen muisti..
Jostain laitteiden välistä löysin ”ikkunalaudan” tyyppisen ulokkeen ja hieman kierossa ollessa sain sitten muutaman vääränmallisen työnnön jälkeen haettua itselleni toimivimman ponnistusasennon. Ei ihanteellinen, mutta tarpeeksi.
Ei hemmetti, en mä halua sittenkään tehdä tätä! En varmasti. Vaikka edellinen synnytys oli ihana, niin nyt kun tiesi miten se loppu menee, niin alkoikin pelottamaan. Siinä ei ollut kuin puolisekuntia aikaa puhua itsensä ympäri ja sitten se oli pakko. Ei se pakko edes tullut minusta, vaan kropasta. Se ei kuuntele enää siinä vaiheessa mitään ”järkipuheita”, ja hyvä niin koska paskapuhettahan se olisi ollutkin. Tunnen miten jalkojen leveys ei riitä ja levitän lisää. Kuitenkin jalat alkaa lipsumaan tuolla alustalla herkästi, joten joudun siihen ikävään tilanteeseen että joudun sekä jännittämään reisiäni pysyäkseni kuten paras on, että myös rentouttamaan oikeita paikkoja vauvaa ajatellen. Se tekee tästä vaiheesta piinaavan. Varsinkin kun ammattilaiset yritti puhua että pitäisi nimenomaan nousta ylemmäs että vauva mahtuisi tulemaan. En jaksanut edes vastata..
Ponnistan aina kun tuntuu siltä ja kahdella tietoisella ponnistuksella tunnen miten kiristää. Kokeilen ja varmistan että sieltä on edes jotain tulossa, koska ainakin se tuntuu siltä, mutten yhtään osaa hahmottaa tarkemmin, toisin kuin edelliskerralla tiesin että pää ja ”tasan tossa”.
Kiristää niin jäätävästi ja joku hannaa vastaan. Sitten muistan että en vieläkään ole tuntenut kalvojen napsahdusta ja pian se sitten tapahtuu.. Naps! Nyt ei mikään enää laita vastaan, nyt tämä tulee. Suunnaton helpotus. Kysyn pariinkin otteeseen että joko se koko pää tuli. Oli outoa kun en jotenkin tuntenut sitä. Kyllä se kuulemma tuli. Hyvä. Sitten enää yksi työntö ja loputkin.. Ei tuntunut edes niin hirveän ällöttävää muljahdusta kuin aiemmista tässä vaiheessa. AH! Selvittiin. Taisi kuulua itkuakin jo kirkkaana. Hihkaisevat heti että tässä vauvassa ei kyllä ole mitään vikaa, täydet kympit antaa. Huomaan heti hakevani takaikkunasta katseella onko meidän auton etuvaloja näkyvissä jo.. Ei ollut ihan vielä.
Sitten alkaa kellonpäivittely, mitähän se olikaan.. Koska tässä tohinassa kukaan ei koko aikaa tajunnut katsella niin siinä putsaustouhujen ollessa käynnissä sovittiin, että parin minuutin takainen klo 5.36 on virallinen syntymäaika.
Korjaan hieman asentoani ja kätilöt hihkaisee että älä siihen istu. Kai kuvittelivat että oikeesti yritän oman lapseni päälle pakittaa persuksellani, kun jouduin sen pari senttiä takamusta laskemaan alemmas saadakseni lonkan lukot pois ja noustua ylemmäs :D
Nyt jos koska huomaan kätilöiden jännityksen. Kuskin ja sen mun kanssa aikaa viettäneen ambumiehen pitäessä vauvaa yhdessä käsissään (sen aikaa kun minä käännyn istumaan paareille ja pujautan sen nuoran jalan takaa pois) oikeasti pelkäsin että se ipana ei pian pysy siinä. Niin kovasti tunsin napanuoraakin pitkin miten niiden kädet tärisi. Tuntui kun joku hyppisi narua sillä nuoralla :D
Kääräistään vauva parin pyyhkeen alle ja asetun istumaan paareille ihan niin kuin oikeatkin potilaat yleensä. Nyt on pakko huilata vaikka doulalle olin sanonut että haluaisin edesauttaa istukan syntymistä pystymmässä asennossa olemisella, eli jatkaen esim. polviseisonnassa. ”Ai että nyt kelpaa makuuasento” kuului ambumiehen suusta naurahtaen. Ei muuten, mutta nyt ei pysty. Lihakset melkein kramppaa siitä asennon kannattelustaja kun matkaakaan ei ole enää kuin n. 15min jäljellä, päätän huilia. Se on vain vartti, kohta pääsisin parempaan tilaan toteuttamaan pystympää asentoa.
Juuri kun pääsen mukavaan asentoon niin näen takaikkunasta tutut auton valot. Sydän hyppää pari lyöntiä yli pelkästä ihastuksesta. Pyydän että päästäisivät miehenkin vilkaisemaan ennen kuin jatketaan, koska hoppuahan ei todellakaan ole enää. Olin kertonut matkalla miten mies ei usko tulokkaan olevan poika ennen kuin näkee, joten kun mies kyytiin noin minuutiksi pääsi, niin tämä alkuperäinen ambumies heitti jotain vitsiä miten ne munat kyllä löyty. Mies silitti pari kertaa pojan poskea ja kohta ambumies jo naurahdellen sano, että läheppäs kalppii jo siitä niin ajetaan perille.
Sitten alkoi se tietojen päivittäminen sairaalalle. Matkalle jäätiin ja noin vartissa ollaan siellä. En jaksanut enää kuunnella. Poika alkoi maiskutella jo suutaan ja hamusi pitkään. En muistanutkaan miten ärsyttävää on vain antaa sen vauvan olla siinä, olla tyrkyttämättä ja väkisin vääntelemättä tissiä lähemmäs jne. kun toinen pieniä lipomisia tekee ja kun se kesti ja kesti ja kesti. Ainakin teoriassa. 10min synnyttyään oltiin jo hanakasti kiinni. En edes muista missä vaiheessa ambumies oikein kysyi saako ottaa kuvan, mutta sen sai tehdä ihan ilomielin.
Joku infosi doulaa sairaalan päässä että synnytys on ohi, koska sain onnitteluviestin pikkuisen ennen sairaalan pihaan kurvausta ♥
Meitä tuli ala-aulaan kätilö vastaan, kertoi että doula odottaa jo meitä ja sitten lähdettiin sokkeloiselle Kainuun keskussairaalan synnytysosastolle paarien kanssa. Meinas melkein tulla jo paha olo siitä ihme pyörimisestä :D
Kun sitten näin doulan, kaikki tuli viimein päätökseen. Nyt ei ole sitä viimeisintäkään huolta enää vaan saadaan vauvankin kanssa tukea. Olo oli euforinen ja tyytyväinen. Ikimaailmassa sairaalassa ei olisi voinut olla yhtään sen parempi synnyttää!
Luulen että tämäkin oli joku kohtalon suunnitelma. Luottamus noihin jo hieman etukäteen meidän tuloon prepattuihin ambulanssiporukoihin oli kova. Ja heillä minuun, tai siltä se ainakin saatiin tuntumaan. Mikäs sen parempi matkasynnytysten harjoituskappale, kun neljättään ”matkalla” synnyttävä joka tietää mitä pitää tehdä, tietää missä vaiheessa synnytys on ja on alusta loppuun rauhallinen..?
Tällä kertaa en halunnut tehdä sitä virhettä että en muistaisi kiittää vuolaasti palvelusta. Se minua kaivelee edelleen viime synnytyksessä, että ne leidit ei taida edes tietää miten hienon teon tekivät kun eivät sitten väkisin yrittäneet lopulta pakottaa mihinkään. Joten nyt halusin tehdä selväksi että tämä meni juuri niin täydellisesti kuin sen pitikin ja että ne miehet pärjäsi loistavasti. Ja että seura oli hulvatonta. Terveisiä vaan jos satutte törmäämään tekstiin tai tarinaan ;) Teitte kyllä tästä ihan täydellistä!
♥ Poika 3660g ja 50.7cm ♥
Synnytyksen kesto: 2h 30min.
Samaan aikaan aloin tuntemaan että nyt ollaan lähellä.. Pieni ramppikuume iskee kun tunnen tarvetta suoristautua ja nostaa käsillä persukseni irti paareista samalla kun nojaan hieman taaksepäin. Kestän silti noin 5-8 sellaista supistusta ennen kuin on ihan pakko sanoa, että voitais alkaa katsomaan pysähdyspaikkaa. Käärin pitkän paitani vähän rullalle ja sullon sen rintaliivien alta, jottei se ole kohta tiellä. Ammattilainen otti ammattimaisen liukkaat askeleet etupenkille kuskia tiedottamaan. En tiedä johtuvatko ne supparit ja se tunne auton liikkeestä, mutta ihan kuin tuntuisi hentoinen tarve työntää samalla. Ei varsinaista ponnistamista, vaan pikemminkin vasta olon helpotusta. Tunnen miten jotain ylimääräistä tuntuu kohdunsuulla. Luulen ja toivon että se on kalvojen hentoinen pullotus. Ja tavallaan siksikin yritän hieman työntää, jos se työntö vaikka rikkoisi ne. Samaan aikaan kun kätilön paikan pian saava ambumies neuvottelee pysähtymispaikasta kuskin kanssa, minä kipuan polviseisontaan paareille ja alan etsiä paikkaani. Lasken ensin housujen toisen lahkeen ja ehdin vain puoleen väliin kun taas iskee supistus, taas puolet ennen kuin seuraava jo alkaa..
Yhtä asiaa ambumies ei lupauksista huolimatta onnistunut toteuttamaan, meinaan tasaista kyytiä! Huh, miten vauhti tuntuukaan ikävälle rytinälle tollaisessa kopissa ollessa! Ihan hirveä yrittää keskittyä mihinkään.. Nyt varsinkin kun yhdessä alkavat keskustella mikä pysäkeistä otetaan omaksemme ja kuinka ärsyttävästi sinne kurvataankaan!
Mutta tässä vaiheessa (järisyttävän ramppikuumeen lisäksi) iskee järjetön ikävä oman auton takapenkille. Miten mukavaa siellä olikaan viimeksi suhteessa tähän! Siellä oli joku paikka ”oikealla korkeudella” mistä pitää kiinni ja pehmeät penkit joissa on mukavampaa.
Poikittain paareilla polviseisonnassa oli tilaa leveyssuunnassa, mutta tuntui ettei polvet mahtuneet kuin juuri ja juuri paarin reunalle. Olisin kaivanut paikkaa missä saisi olla kauempana laitteista, nyt kun jouduin olemaan naama niissä kiinni, kun ei paareilla voinut enempää pakittaa putoamisen pelossa (joka alkoi syömään myös sitä ”tukevalla maalla” olemisen tunnetta). Myös oikean korkuinen halauskahva puuttui.
Pian saatiin kuskikin sitten kätilöimään kaveriksi. Edelleen olen laskemassa vasta housujani. Niiden laskemiseen taisi viitisen supistusta kulua ja kuskiksi tullut kaveri taitaa sanoa että täytyis saada noi housut pois. No ei kai? En kai yrittänytkään vielä? Seuraavalla saan viimeisenkin kulman alas ja miehet jeesii sitten polvien alta ne jalasta saakka pois yhdellä hyvällä nykäisyllä.
Nyt se on menoa! Pidin edelleen katonrajassa olevista kahvoista kiinni, koska se tuntui ainoalta paikalta mistä edes voi pitää. Selkä notkolla eteenpäin (ei siis kissamaisen pyöreänä taakse, vaan nimenomaan päinvastoin) ja todella pystyssä kokeilin muutaman kerran. Joku mättää ja pahasti. Kahva on niin väärässä paikassa että en vain pysty tukeutumaan siihen tai muuten jumitetaan tässä ponnistusvaiheessa vielä huomennakin.
Siinä vaiheessa kun huomaan sitä ikävämpää tavaraa tulevan ulos sieltä-mihin-aurinko-ei-paista, niin tajuan miten ammattilaisia jännittää. Se käsien vapina sitä tuotosta paperilla pois pyyhkiessä on uskomattoman vahva. Tunnen sen ja se häiritsee. ”Älä koske, sitä tulee kuitenkin kohta lisää ja se häiritsee”. Kyllä ne pari sekuntia sen ohjeen muisti..
Jostain laitteiden välistä löysin ”ikkunalaudan” tyyppisen ulokkeen ja hieman kierossa ollessa sain sitten muutaman vääränmallisen työnnön jälkeen haettua itselleni toimivimman ponnistusasennon. Ei ihanteellinen, mutta tarpeeksi.
Ei hemmetti, en mä halua sittenkään tehdä tätä! En varmasti. Vaikka edellinen synnytys oli ihana, niin nyt kun tiesi miten se loppu menee, niin alkoikin pelottamaan. Siinä ei ollut kuin puolisekuntia aikaa puhua itsensä ympäri ja sitten se oli pakko. Ei se pakko edes tullut minusta, vaan kropasta. Se ei kuuntele enää siinä vaiheessa mitään ”järkipuheita”, ja hyvä niin koska paskapuhettahan se olisi ollutkin. Tunnen miten jalkojen leveys ei riitä ja levitän lisää. Kuitenkin jalat alkaa lipsumaan tuolla alustalla herkästi, joten joudun siihen ikävään tilanteeseen että joudun sekä jännittämään reisiäni pysyäkseni kuten paras on, että myös rentouttamaan oikeita paikkoja vauvaa ajatellen. Se tekee tästä vaiheesta piinaavan. Varsinkin kun ammattilaiset yritti puhua että pitäisi nimenomaan nousta ylemmäs että vauva mahtuisi tulemaan. En jaksanut edes vastata..
Ponnistan aina kun tuntuu siltä ja kahdella tietoisella ponnistuksella tunnen miten kiristää. Kokeilen ja varmistan että sieltä on edes jotain tulossa, koska ainakin se tuntuu siltä, mutten yhtään osaa hahmottaa tarkemmin, toisin kuin edelliskerralla tiesin että pää ja ”tasan tossa”.
Kiristää niin jäätävästi ja joku hannaa vastaan. Sitten muistan että en vieläkään ole tuntenut kalvojen napsahdusta ja pian se sitten tapahtuu.. Naps! Nyt ei mikään enää laita vastaan, nyt tämä tulee. Suunnaton helpotus. Kysyn pariinkin otteeseen että joko se koko pää tuli. Oli outoa kun en jotenkin tuntenut sitä. Kyllä se kuulemma tuli. Hyvä. Sitten enää yksi työntö ja loputkin.. Ei tuntunut edes niin hirveän ällöttävää muljahdusta kuin aiemmista tässä vaiheessa. AH! Selvittiin. Taisi kuulua itkuakin jo kirkkaana. Hihkaisevat heti että tässä vauvassa ei kyllä ole mitään vikaa, täydet kympit antaa. Huomaan heti hakevani takaikkunasta katseella onko meidän auton etuvaloja näkyvissä jo.. Ei ollut ihan vielä.
Sitten alkaa kellonpäivittely, mitähän se olikaan.. Koska tässä tohinassa kukaan ei koko aikaa tajunnut katsella niin siinä putsaustouhujen ollessa käynnissä sovittiin, että parin minuutin takainen klo 5.36 on virallinen syntymäaika.
Korjaan hieman asentoani ja kätilöt hihkaisee että älä siihen istu. Kai kuvittelivat että oikeesti yritän oman lapseni päälle pakittaa persuksellani, kun jouduin sen pari senttiä takamusta laskemaan alemmas saadakseni lonkan lukot pois ja noustua ylemmäs :D
Nyt jos koska huomaan kätilöiden jännityksen. Kuskin ja sen mun kanssa aikaa viettäneen ambumiehen pitäessä vauvaa yhdessä käsissään (sen aikaa kun minä käännyn istumaan paareille ja pujautan sen nuoran jalan takaa pois) oikeasti pelkäsin että se ipana ei pian pysy siinä. Niin kovasti tunsin napanuoraakin pitkin miten niiden kädet tärisi. Tuntui kun joku hyppisi narua sillä nuoralla :D
Kääräistään vauva parin pyyhkeen alle ja asetun istumaan paareille ihan niin kuin oikeatkin potilaat yleensä. Nyt on pakko huilata vaikka doulalle olin sanonut että haluaisin edesauttaa istukan syntymistä pystymmässä asennossa olemisella, eli jatkaen esim. polviseisonnassa. ”Ai että nyt kelpaa makuuasento” kuului ambumiehen suusta naurahtaen. Ei muuten, mutta nyt ei pysty. Lihakset melkein kramppaa siitä asennon kannattelustaja kun matkaakaan ei ole enää kuin n. 15min jäljellä, päätän huilia. Se on vain vartti, kohta pääsisin parempaan tilaan toteuttamaan pystympää asentoa.
Juuri kun pääsen mukavaan asentoon niin näen takaikkunasta tutut auton valot. Sydän hyppää pari lyöntiä yli pelkästä ihastuksesta. Pyydän että päästäisivät miehenkin vilkaisemaan ennen kuin jatketaan, koska hoppuahan ei todellakaan ole enää. Olin kertonut matkalla miten mies ei usko tulokkaan olevan poika ennen kuin näkee, joten kun mies kyytiin noin minuutiksi pääsi, niin tämä alkuperäinen ambumies heitti jotain vitsiä miten ne munat kyllä löyty. Mies silitti pari kertaa pojan poskea ja kohta ambumies jo naurahdellen sano, että läheppäs kalppii jo siitä niin ajetaan perille.
Sitten alkoi se tietojen päivittäminen sairaalalle. Matkalle jäätiin ja noin vartissa ollaan siellä. En jaksanut enää kuunnella. Poika alkoi maiskutella jo suutaan ja hamusi pitkään. En muistanutkaan miten ärsyttävää on vain antaa sen vauvan olla siinä, olla tyrkyttämättä ja väkisin vääntelemättä tissiä lähemmäs jne. kun toinen pieniä lipomisia tekee ja kun se kesti ja kesti ja kesti. Ainakin teoriassa. 10min synnyttyään oltiin jo hanakasti kiinni. En edes muista missä vaiheessa ambumies oikein kysyi saako ottaa kuvan, mutta sen sai tehdä ihan ilomielin.
Joku infosi doulaa sairaalan päässä että synnytys on ohi, koska sain onnitteluviestin pikkuisen ennen sairaalan pihaan kurvausta ♥
Meitä tuli ala-aulaan kätilö vastaan, kertoi että doula odottaa jo meitä ja sitten lähdettiin sokkeloiselle Kainuun keskussairaalan synnytysosastolle paarien kanssa. Meinas melkein tulla jo paha olo siitä ihme pyörimisestä :D
Kun sitten näin doulan, kaikki tuli viimein päätökseen. Nyt ei ole sitä viimeisintäkään huolta enää vaan saadaan vauvankin kanssa tukea. Olo oli euforinen ja tyytyväinen. Ikimaailmassa sairaalassa ei olisi voinut olla yhtään sen parempi synnyttää!
Luulen että tämäkin oli joku kohtalon suunnitelma. Luottamus noihin jo hieman etukäteen meidän tuloon prepattuihin ambulanssiporukoihin oli kova. Ja heillä minuun, tai siltä se ainakin saatiin tuntumaan. Mikäs sen parempi matkasynnytysten harjoituskappale, kun neljättään ”matkalla” synnyttävä joka tietää mitä pitää tehdä, tietää missä vaiheessa synnytys on ja on alusta loppuun rauhallinen..?
Tällä kertaa en halunnut tehdä sitä virhettä että en muistaisi kiittää vuolaasti palvelusta. Se minua kaivelee edelleen viime synnytyksessä, että ne leidit ei taida edes tietää miten hienon teon tekivät kun eivät sitten väkisin yrittäneet lopulta pakottaa mihinkään. Joten nyt halusin tehdä selväksi että tämä meni juuri niin täydellisesti kuin sen pitikin ja että ne miehet pärjäsi loistavasti. Ja että seura oli hulvatonta. Terveisiä vaan jos satutte törmäämään tekstiin tai tarinaan ;) Teitte kyllä tästä ihan täydellistä!
♥ Poika 3660g ja 50.7cm ♥
Synnytyksen kesto: 2h 30min.
Ambulanssimiesten (+
sairaalan) kertomus:
Supistukset alkaneet kotona klo 3.30.
Ambulanssi äidin luona klo 4.36. Äiti ulkona vastassa, kävellen autolle. Supistukset n. 2-6min välein.
Kuljetuksen aikana 2-4min välein klo 5.10.
Poikavauva 1min ponnistuksella klo 5.36. Apgar-pisteet 9-10.
Vauva alkaa imemään klo 5.46. Ääntelee heti syntymän jälkeen, väri hyvä.
Kainuun keskussairaalan synnytyssalissa klo 6.10.
Istukka vielä sisällä, napanuora katkaistiin. Istukka syntyi klo 6.30. Kohtu supistui hyvin. Ei ompelun tarvetta. Vauvalle K-vitamiini klo 6.16.
Supistukset alkaneet kotona klo 3.30.
Ambulanssi äidin luona klo 4.36. Äiti ulkona vastassa, kävellen autolle. Supistukset n. 2-6min välein.
Kuljetuksen aikana 2-4min välein klo 5.10.
Poikavauva 1min ponnistuksella klo 5.36. Apgar-pisteet 9-10.
Vauva alkaa imemään klo 5.46. Ääntelee heti syntymän jälkeen, väri hyvä.
Kainuun keskussairaalan synnytyssalissa klo 6.10.
Istukka vielä sisällä, napanuora katkaistiin. Istukka syntyi klo 6.30. Kohtu supistui hyvin. Ei ompelun tarvetta. Vauvalle K-vitamiini klo 6.16.
Istukan syntymisestä en edes kerro. Hyi hemmetti. Ikinä ei
oo tehnyt noin kipeetä tai noin oksettavan pahaa kuin tällä kertaa. Melkein
pahempi ponnistuksen tarve kuin koskaan ikinä kenestäkään lapsesta ja silti
tuntui ettei se tule silläkään pihalle vaikka tuntui olevan ihan irti.
Aamuvuoron kätilön tullessa paikalle ja kysyessä toiveita, heitin ilmoille että ”no jos tunnin päästä kotiin”. Hetken kätilö katsoi ja sanoi että periaatteessahan tässä pitäis parisen päivää viihtyä. Kerroin naureskellen että sinä kysyit toiveita ja minä vastasin :D Mun ilme vastauksen kuultuani ois varmaan ollut korvaamaton, koska sieltä tulikin vastoin kaikkia odotuksia vielä, että ”hänpä sitten käy kysymässä jos lastenlääkäri tarkistais kierrollaan, mutta että hetkihän tässä pitäis seurailla kuitenkin ensin”. OHO! Miten tässä näin kävi? :D
Meidät jätettiin saliin doulan ja miehen kanssa ihan nelisin. Aina välillä joku kätilö toi evästä tai kahvia, mutta muuten oltiin se koko 6h ihan itseksemme kunnes lastenlääkäri saapu tarkistamaan pojan eikä löytänyt mitään vikaa. Saatiin kotiutumislupa! Samana päivänä klo 14.00 oltiin jo kotipihassa ♥
Aamuvuoron kätilön tullessa paikalle ja kysyessä toiveita, heitin ilmoille että ”no jos tunnin päästä kotiin”. Hetken kätilö katsoi ja sanoi että periaatteessahan tässä pitäis parisen päivää viihtyä. Kerroin naureskellen että sinä kysyit toiveita ja minä vastasin :D Mun ilme vastauksen kuultuani ois varmaan ollut korvaamaton, koska sieltä tulikin vastoin kaikkia odotuksia vielä, että ”hänpä sitten käy kysymässä jos lastenlääkäri tarkistais kierrollaan, mutta että hetkihän tässä pitäis seurailla kuitenkin ensin”. OHO! Miten tässä näin kävi? :D
Meidät jätettiin saliin doulan ja miehen kanssa ihan nelisin. Aina välillä joku kätilö toi evästä tai kahvia, mutta muuten oltiin se koko 6h ihan itseksemme kunnes lastenlääkäri saapu tarkistamaan pojan eikä löytänyt mitään vikaa. Saatiin kotiutumislupa! Samana päivänä klo 14.00 oltiin jo kotipihassa ♥
T