Joka päivä katson tuota tyttöä ja ihmettelen kuinka kaunis se on. Ja sitä kuinka paljon se näyttää meiltä vaikkei kumpikaan meistä noin kauniilta ja sirolta näytä. Äitinsä kiharat voisi olla tulossa koska pieniä laineita voidaan jo nähdä. Isänsä pyörre sillä jo onkin keskellä päätä. Taitaa saada ripsetkin isältään, koska hurjasti niitäkin näyttää jo olevan.
Paljon on myös saanut ihasteluja kiinnostuksesta ympäröivää kohtaan. Kovahan tuo tyttö on ollut tutkailemaan syntymästään saakka, mutta kyllä se vaan valloittaa koko ajan enemmän päivittäistä aikaansa pelkkään katseluun ja ihmettelyyn.
Myös tuo pään heiluminen vähenee koko ajan. Hirmu kovasti se jo päätään nostaa mahallaan maatessakin. Pari kertaa se on jo pitkän aikaa pystyssä saakka pysynyt, pääsääntöisesti kuitenkin vain katsellaan maailmaa pää muutaman sentin irti alustasta.
Ja muutaman kerran selällään maatessa tyttö on jo paennut vaipanvaihtoa muutamankymmenen senttimetrin päähän. Eikä sylissäkään nuo jalat oikein rauhotu. Toisinaan on todella vaikea saada tyttö laittamaan jalat kippuraan kun ois kova hinku työntää jalat suoriksi ja seistä "karhukävely" asennossa meidän rintaa vasten.
Hitsit kun ehtisi joka päivä kirjoittaa lauseen tai kaksi ylös niin näiden asioiden kertomisetkin olisi paljon helpompia. Eihän tässä muista edes aamupäivää, saati jotain viikon takaista.
Viikot ovat kuitenkin vierineet mukavasti vaikken ole kirjoittamaan ehtinyt.
Tyttö on pian 3 viikkoa ja huomenna olisi neuvolatäti taas tulossa kylään. Tähän saakka tyttö on painanut syntyessään 3070g, päivää myöhemmin kotiin lähtiessä 2885g. Muutama päivä myöhemmin 2985g. Viikko syntymänsä jälkeen 3100g. Kahden viikon iässä 3280g ja nyt katsellaan sitten huomenna paljonko on lisää tullut taas viikossa.
Kestoilu yritti ottaa tuulta alleen pari päivää sitten kun onnistuin viimein paketoimaan nauhavaipat lisäimun kanssa oikein. Mutta seuraava ongelma olikin vuoden kaapissa seisseet villahousut. Ehkä olisi lanoliinitus ollut paikoillaan, koska jo ensimmäinen pissa kasteli isänkin. Nyt sitten odotellaan että jossain välissä pesen ja lanoliinitan nuo pöksyt uudelleen. Sitten yritetään seuraavan kerran. Eiköhän ne sitten toimi jo.
Nyt käy taas kutsu vaikka juuri sain muka tytön nukahtamaan.
En kuitenkaan vaihtaisi mitään tästä vauva-arjesta pois ♥
Paitsi ehkä tuon miehen toistaiseksi niin saisin rauhassa opetella uudelleen imetysasennot ja -otteet. Saataisi rauhassa yölläkin tutkiskella mikä on vikana ja päivälläkin saataisi olla ihan rauhassa katselemassa ja tutustumassa toisiimme ilman, että äiti ottaa paiseita siitä kun muiden korvia koetellaan.
Maanantai 18.01.2010
Nyt on hieman aikaa päivittää kuulumisia, joten yritän saada sen tehtyäkin.
Perjantai 8.1 meni aivan horroksessa. Minuutit tuntuivat tunneilta erittäin huonosti nukutun yön takia. Jälkisupparit sekä lonkkien kolotus yhdessä asennossa nukkumisesta vaativat veronsa. Unta taisin saada n. 3 tuntia ja nekin aina 5min pätkissä.
Päivä meni siinä että odotettiin kotiinpääsyä tai pikemminkin sitä tuomiota siitä onko se edes mahdollista tänään. Kovasti olivat antaneet ymmärtää että ei muka päästäisi ja minähän sitten olinkin ihan hajalla. Varsinkin kun syyksi väläyteltiin Joonan kuolleena syntymistä. Mitä se tähän liittyy? Tämä tyttö on ihan terve, virkeä ja eläväkin vielä. Lääkärikin totesi samat asiat. Paino oli pudonnut vain 6% joten sekin täytti kaikki kriteerit varhaisesta kotiutumisesta. Meidän pieni tyttö oli nyt vieläkin pienempi, vain 2885g.
Kun sitten viimein kotiutumislupa sairaalalta saatiin, päätettiin käydä ensin isosiskon luona näytillä ja sitten vasta lähteä kohti omaa kotia. Sisko olikin jo edellisenä iltana käynyt Tonin kanssa kanttiinissa kahvilla ja Toni oli kuvia näytellyt tyttösestä, mutta olihan se ihan eri asia päästä näkemään ja pitämään sylissä.
Ennen lähtöä kuitenkin huomattiin kuinka vaikea mitään on ennakoida. Tyttö oli vasta hetki sitten ruokittu ja puettiin toppapukua päälle niin johan alkoi itku. Nälkä! No, imettämään sitten. Toni viimeiset kimpsut laittoi kasaan sillä aikaa ja tehtiin taas pientä hyökkäyssuunnitelmaa. Puvut päälle ja pian alas, eiköhän se rauhoitu sitten. Niinhän se tekikin, tosin isää ja äitiä turhautti hieman koska molemmilla oli halu päästä pian pois.
Taksi napattiin alle ja turvakaukalon virittely sai alkaa. Onneksi taksikuskina oli nainen joka tuntui osaavan sen käden käänteessä. Lieneekö itsellään ollut samanlainen. Tyttö oli kuitenkin koko vierailun ajan hirmu rauhallinen ja kylläpä oli äitistäkin kivaa nähdä ihmisiä viimein. Turvakaukaloa tosin oli toppailtava lähtiessä alapuolelta. Kylläpä ne tekeekin niistä todella hankalia asennoltaan! Ihan kun ei olisi tarpeeksi vaikeaa noin pientä saada toppapukuun, niin sitten vielä on työn takana tuo kaukaloon istuttaminen mukavasti ja tehdä se niin että vielä hengittääkin vois.
Soitettiin sitten taksi ja päästiin lähtemään kohti kotia jossa meidän äiti odotti. Se oli ollut kissavahtina meillä ja kysellyt päivän aikana mm. ruokatoiveita joka sai veden herahtamaan kielelle. Johan tässä nälkä onkin! Olin syönyt pussillisen Pihlaja namuja (jotka Toni oli ostanut pyytämättä ♥), muutaman rivin suklaata ja jonkin verran leipää sekä teetä koko sairaalassa olo aikana. Kyllä nyt jos millon kaipaa jo jotain kunnollista ja hyvää ruokaa.
Taksimatka meni hyvin rauhallisesti vaikka tuota ajettavaa reilu tunti onkin. Kun tienvarressa viimein törötti kyltti "Iisalmi 30km" aloin vasta tajuamaan mitä on edellispäivänä tapahtunut. Kyyneleet kohosivat silmiin ja koti-ikävä oli suunnaton. Onneksi sinne pian päästään.
Meidän äiti ei uskaltanut tyttöön koskea omin päin, vähän niinkuin isosiskokin aiemmin oli ylivarovainen. Purettiin siis tyttö sutjakkaasti kaukalosta ja haalareiden välistä, ojennettiin mummille ja alettiin itse syömään (söi se äitikin yhdellä kädellä kun Toni sille perunat kuori).
Oli outoa ja helpottavaa olla kotona. Molemmilla oli kova sosiaalisen kanssakäymisen tarve tuon sairaalalla matelun takia, joten aina kun typy oli tyytyväinen niin molemmat livahdettiin tekemään omiamme. Toni pleikkarilla ja minä tietokoneella. Oikein mallivanhemmat, mutta tää oli jotain mitä tarvittiin molemmat kipeästi. Tonin kaverikin sattu kulkemaan myöhään illalla parkkipaikalla ja Toni sen heti meille pyyti hetkeksi. Alkoi tuntumaan vielä oudommalta, mutta tätähän se tulis olemaan. Me kolme ja Meidän elämää muillekin olemassaolevan lapsen kanssa.
Ensimmäisenä yönä tyttö nukkui 7 tuntia putkeen, josta oltiin varsin iloisia. Saatiin mekin vähän tankattua voimia tulevaan.
Keskiviikko 13.1. Katselin iltasella Greyn anatomiaa ja ihan lopussa iski Järjetön ikävä. Typy nukkui rinnalla, hengitti hassusti ja minä yritin olla rauhallinen. Eihän me tyttöä menetetä? Joona tulvi mieleen ja kaikki se kuinka tytön pitäisi saada elää ja kasvaa isoveljensä kanssa. Kuinka kaikkien pitäisi nähdä että meillä on kaksi kaunista lasta, sen sijaan että näkevät vain toisen.
Myös Tonin pleikkarinstatus pyöri päässä. "On nyt isä". Onhan se ollut sitä reilun vuoden ja on itse vielä sanonutkin että pitää itseään isänä kaikesta huolimatta. Silti se sattuu.. Miten vasta nyt? Joudunko vielä kotonakin olemaan yksin se joka tietää meillä olevan 2 lasta? Olenko minä ainut joka tahtoo muistaa?
Perjantai 15.1 kävi neuvolatäti kylässä. 3100g oli tytöllä jo painoa, eli syntymäpainokin on ohitettu hienosti. Varsin virkeä vauva kuulemma. Onhan se syntymästään asti tahtonut katsella paljon ympärilleen ja kauniisti katseleekin. Katsekin alkaa kohdistumaan jo.
Noin yleiskuulumisia, niin Toni on vielä torstaihin saakka kotona. Kerran oon kesken yön lähtenyt itku kurkussa sohvalle tytön kanssa kun Toni kivahti tytön huudolle. Tuli kyllä sohvalle meidän kanssa istumaan jollon sanoin että ymmärrän jos sitä turhauttaa. Mulle tää on kuitenkin vielä melko helppoa, koska siinä tytön heräilyssä on mulle etuna se oman asennon vaihtaminen ja vessaan herääminen. Sai se meidät suostuteltua sänkyyn nukkumaan imetyksen sekä vaipan vaihdon jälkeen. Siellä olikin multa vähän anteeksi pyytelemässä.
Hienosti tuo muuten on mukana. Yleensä työnjako on se, että minä syötän ja Toni röyhtäyttää. Puutuu tuo mun persus niin hyvin tuon imettämisen aikana, että tarviin vähän jalottelua ja toisenlaista istuma-alustaa heti sen jälkeen. Ja kun tuolla tytöllä kestää se röyhyn antaminen aika kauan. Muuten tulee pukluna paljon pihalle jos ei sitä yhtä tai paria isompaa röyhyä ulos saa.
Toni on jo kerran saanut kakkaväijytyksestä osansa. Oli vaihtamassa vaippaa ja kai laittanut puhtaan vaipan juuri tytön alle kun pärähti oikein paatoksella kakat kaaressa Tonin päälle, peitolle sekä lattialle. Minähän sen sitten siivosin, mutta kylläpä pitkäksi aikaa siitä hupia riitti.
Hirmuisesti alkaa toi tyttö jo vaihtamaan ilmeitä aiemman huutonaaman ja peruslukeman lisäksi. Paljon on noita huuli pyöreenä tillottamisia (tuijottelua), suun mutruilua ja varsinkin niitä hymyjä ja virnuiluja etenkin unissaan.
Ja jos tyttö tekee kakkaväijytyksiä niin minä näyn tekevän maidolla samaa tosin tytön avustuksella. Tänä aamuna kastelin sängyn kun siirsin rintaa tytön suuhun, niin päättipä se rinta suihkia sitten maitoa urakalla. Ja kun tyttö oli rinnasta mun huomaamatta irti päästänyt niin tytön fleecepeitolla oli sitten hirmunen lammikko posken vieressä.
Jokohan siinä ois hetkeksi jotain kuulumisia. Tätäkin oon kirjottanut lauantaista asti.. Enkä muista puoliakaan siitä mitä piti kirjottaa.
Perjantai 8.1 meni aivan horroksessa. Minuutit tuntuivat tunneilta erittäin huonosti nukutun yön takia. Jälkisupparit sekä lonkkien kolotus yhdessä asennossa nukkumisesta vaativat veronsa. Unta taisin saada n. 3 tuntia ja nekin aina 5min pätkissä.
Päivä meni siinä että odotettiin kotiinpääsyä tai pikemminkin sitä tuomiota siitä onko se edes mahdollista tänään. Kovasti olivat antaneet ymmärtää että ei muka päästäisi ja minähän sitten olinkin ihan hajalla. Varsinkin kun syyksi väläyteltiin Joonan kuolleena syntymistä. Mitä se tähän liittyy? Tämä tyttö on ihan terve, virkeä ja eläväkin vielä. Lääkärikin totesi samat asiat. Paino oli pudonnut vain 6% joten sekin täytti kaikki kriteerit varhaisesta kotiutumisesta. Meidän pieni tyttö oli nyt vieläkin pienempi, vain 2885g.
Kun sitten viimein kotiutumislupa sairaalalta saatiin, päätettiin käydä ensin isosiskon luona näytillä ja sitten vasta lähteä kohti omaa kotia. Sisko olikin jo edellisenä iltana käynyt Tonin kanssa kanttiinissa kahvilla ja Toni oli kuvia näytellyt tyttösestä, mutta olihan se ihan eri asia päästä näkemään ja pitämään sylissä.
Ennen lähtöä kuitenkin huomattiin kuinka vaikea mitään on ennakoida. Tyttö oli vasta hetki sitten ruokittu ja puettiin toppapukua päälle niin johan alkoi itku. Nälkä! No, imettämään sitten. Toni viimeiset kimpsut laittoi kasaan sillä aikaa ja tehtiin taas pientä hyökkäyssuunnitelmaa. Puvut päälle ja pian alas, eiköhän se rauhoitu sitten. Niinhän se tekikin, tosin isää ja äitiä turhautti hieman koska molemmilla oli halu päästä pian pois.
Taksi napattiin alle ja turvakaukalon virittely sai alkaa. Onneksi taksikuskina oli nainen joka tuntui osaavan sen käden käänteessä. Lieneekö itsellään ollut samanlainen. Tyttö oli kuitenkin koko vierailun ajan hirmu rauhallinen ja kylläpä oli äitistäkin kivaa nähdä ihmisiä viimein. Turvakaukaloa tosin oli toppailtava lähtiessä alapuolelta. Kylläpä ne tekeekin niistä todella hankalia asennoltaan! Ihan kun ei olisi tarpeeksi vaikeaa noin pientä saada toppapukuun, niin sitten vielä on työn takana tuo kaukaloon istuttaminen mukavasti ja tehdä se niin että vielä hengittääkin vois.
Soitettiin sitten taksi ja päästiin lähtemään kohti kotia jossa meidän äiti odotti. Se oli ollut kissavahtina meillä ja kysellyt päivän aikana mm. ruokatoiveita joka sai veden herahtamaan kielelle. Johan tässä nälkä onkin! Olin syönyt pussillisen Pihlaja namuja (jotka Toni oli ostanut pyytämättä ♥), muutaman rivin suklaata ja jonkin verran leipää sekä teetä koko sairaalassa olo aikana. Kyllä nyt jos millon kaipaa jo jotain kunnollista ja hyvää ruokaa.
Taksimatka meni hyvin rauhallisesti vaikka tuota ajettavaa reilu tunti onkin. Kun tienvarressa viimein törötti kyltti "Iisalmi 30km" aloin vasta tajuamaan mitä on edellispäivänä tapahtunut. Kyyneleet kohosivat silmiin ja koti-ikävä oli suunnaton. Onneksi sinne pian päästään.
Meidän äiti ei uskaltanut tyttöön koskea omin päin, vähän niinkuin isosiskokin aiemmin oli ylivarovainen. Purettiin siis tyttö sutjakkaasti kaukalosta ja haalareiden välistä, ojennettiin mummille ja alettiin itse syömään (söi se äitikin yhdellä kädellä kun Toni sille perunat kuori).
Oli outoa ja helpottavaa olla kotona. Molemmilla oli kova sosiaalisen kanssakäymisen tarve tuon sairaalalla matelun takia, joten aina kun typy oli tyytyväinen niin molemmat livahdettiin tekemään omiamme. Toni pleikkarilla ja minä tietokoneella. Oikein mallivanhemmat, mutta tää oli jotain mitä tarvittiin molemmat kipeästi. Tonin kaverikin sattu kulkemaan myöhään illalla parkkipaikalla ja Toni sen heti meille pyyti hetkeksi. Alkoi tuntumaan vielä oudommalta, mutta tätähän se tulis olemaan. Me kolme ja Meidän elämää muillekin olemassaolevan lapsen kanssa.
Ensimmäisenä yönä tyttö nukkui 7 tuntia putkeen, josta oltiin varsin iloisia. Saatiin mekin vähän tankattua voimia tulevaan.
Keskiviikko 13.1. Katselin iltasella Greyn anatomiaa ja ihan lopussa iski Järjetön ikävä. Typy nukkui rinnalla, hengitti hassusti ja minä yritin olla rauhallinen. Eihän me tyttöä menetetä? Joona tulvi mieleen ja kaikki se kuinka tytön pitäisi saada elää ja kasvaa isoveljensä kanssa. Kuinka kaikkien pitäisi nähdä että meillä on kaksi kaunista lasta, sen sijaan että näkevät vain toisen.
Myös Tonin pleikkarinstatus pyöri päässä. "On nyt isä". Onhan se ollut sitä reilun vuoden ja on itse vielä sanonutkin että pitää itseään isänä kaikesta huolimatta. Silti se sattuu.. Miten vasta nyt? Joudunko vielä kotonakin olemaan yksin se joka tietää meillä olevan 2 lasta? Olenko minä ainut joka tahtoo muistaa?
Perjantai 15.1 kävi neuvolatäti kylässä. 3100g oli tytöllä jo painoa, eli syntymäpainokin on ohitettu hienosti. Varsin virkeä vauva kuulemma. Onhan se syntymästään asti tahtonut katsella paljon ympärilleen ja kauniisti katseleekin. Katsekin alkaa kohdistumaan jo.
---
Noin yleiskuulumisia, niin Toni on vielä torstaihin saakka kotona. Kerran oon kesken yön lähtenyt itku kurkussa sohvalle tytön kanssa kun Toni kivahti tytön huudolle. Tuli kyllä sohvalle meidän kanssa istumaan jollon sanoin että ymmärrän jos sitä turhauttaa. Mulle tää on kuitenkin vielä melko helppoa, koska siinä tytön heräilyssä on mulle etuna se oman asennon vaihtaminen ja vessaan herääminen. Sai se meidät suostuteltua sänkyyn nukkumaan imetyksen sekä vaipan vaihdon jälkeen. Siellä olikin multa vähän anteeksi pyytelemässä.
Hienosti tuo muuten on mukana. Yleensä työnjako on se, että minä syötän ja Toni röyhtäyttää. Puutuu tuo mun persus niin hyvin tuon imettämisen aikana, että tarviin vähän jalottelua ja toisenlaista istuma-alustaa heti sen jälkeen. Ja kun tuolla tytöllä kestää se röyhyn antaminen aika kauan. Muuten tulee pukluna paljon pihalle jos ei sitä yhtä tai paria isompaa röyhyä ulos saa.
Toni on jo kerran saanut kakkaväijytyksestä osansa. Oli vaihtamassa vaippaa ja kai laittanut puhtaan vaipan juuri tytön alle kun pärähti oikein paatoksella kakat kaaressa Tonin päälle, peitolle sekä lattialle. Minähän sen sitten siivosin, mutta kylläpä pitkäksi aikaa siitä hupia riitti.
Hirmuisesti alkaa toi tyttö jo vaihtamaan ilmeitä aiemman huutonaaman ja peruslukeman lisäksi. Paljon on noita huuli pyöreenä tillottamisia (tuijottelua), suun mutruilua ja varsinkin niitä hymyjä ja virnuiluja etenkin unissaan.
Ja jos tyttö tekee kakkaväijytyksiä niin minä näyn tekevän maidolla samaa tosin tytön avustuksella. Tänä aamuna kastelin sängyn kun siirsin rintaa tytön suuhun, niin päättipä se rinta suihkia sitten maitoa urakalla. Ja kun tyttö oli rinnasta mun huomaamatta irti päästänyt niin tytön fleecepeitolla oli sitten hirmunen lammikko posken vieressä.
Jokohan siinä ois hetkeksi jotain kuulumisia. Tätäkin oon kirjottanut lauantaista asti.. Enkä muista puoliakaan siitä mitä piti kirjottaa.
Maanantai 11.01.2010
Pärskyn tarkastuskäynti Kuopiossa.
13.30 mentiin. Kerrottiin että lekuri ottaa vastaan n. klo 14 ja käskettiin aulaan odottamaan. No mehän mentiin. Typy huus nälkää, joten tissiä esiin. Jonkun ajan päästä se kätilö sano, että hän vois ottaa ne lämmöt ja muut tarkastukset tässä ennen sitä lääkäriä. Noh, typy piti irrottaa tissistä. Kauhea huutohan siitä tuli.
Mitattiin kuitenkin lämmöt. Kätilö sano, että imetä vaan niin rauhottuu. Mentiin takasin aulaan siis. Typylle tissi suuhun. No, pian tultiin sanomaan että se lekuri ois nyt. Kävelin typy tississä sinne huoneeseen. Samahan se, jokainen maitotippa lisää vie typyltä nälkää.. Taas piti irrottaa keskenkaiken. Vaipassa oli pissaa joten vaippa vaihdettiin kun lekuri kaikki hommansa hoiti.
100g lisää painoa tullu perjantaista, eli varsinainen keiju tää tyttö 2985 gramman painollaan. Aulaan odottamaan. Typy huutaa tissiä. Nyt saan imettää loppuun saakka! Kunhan oltiin hommamme saatu hoidettua niin mentiin kätilön luo ja alettiin touhuamaan niiden tarkastuksien kanssa. Typy puklaa käytännössä kaiken äsken juomansa maidon pihalle. Tyytyväisenä kuitenkin tillittää vielä. Kakkakin turahtaa vaippaan ja taas vaihdetaan. Tarkastukset kaikki hyviä.
Mennään aulaan odottamaan että mä pääsen tutkittavaksi. Typy haluaa taas tissiä ja minähän annan. Ehdin imettää onneksi, lykkään sitten typyn nukkumaan Tonin rinnalle ja lähden tarkastettavaksi.
Munkin tarkastukset hyvät ja keskustellaan siitä että pitääkö typystä ottaa kilpirauhasarvot. Kuulen miten aulassa huudetaan eikä ole vaikea arvata että se on meidän napero. Noh, keskustellaan loppuun saakka ja kätilö sitten lähtee selvittämään pitääkö ne ottaa ja minä istun taas aulaan tissittämään.
Ehdin imettää ja antaa typyn nukkua tovin rinnan päällä labratätiä odotellessa. Näyttenottokin meni hyvin, tosin tuo ei jostain syystä tykkää että sen jalkaa estetään. Sama käsien kanssa. Muuten se itse toimenpiteestä (neula kantapäähän ja lypsäen) ei välitä.
Saadaan lähteä, tosin kätilö tulee heittämään heipat hetken päästä. Imetän siis valmiiksi. Tarkoituksena vaihtaa sen jälkeen vaippa ja pakkautua toppapuvun kautta kaukaloon ja lähteä kohti kotia. Heipat heitetään mutta meidän imetys jatkuu.
Kätilö tulee jossain vaiheessa takaisin kun edelleen typy on tissillä ja kertoo että pitää kuulemma toinenkin kilpirauhastesti ottaa. Olisi kuulemma pitänyt heti ottaa ne molemmat, mutta jostain syystä ei otettu kuin yksi. "Labratäti tulee pian".
Tuskailen jo nyt. Juuri kun ollaan lähtökuopissa niin otetaan takapakkia. Johan täällä on melkein kolmatta tuntia vietetty eikä vieläkään muka riitä. Noh, jäädään odottamaan sitä labratätiä. Odotetaan. Odotetaan ja odotetaan.
Synnyttäneet saavat ruokaa eteensä. Se tuoksuu ihan jumalaiselta ja omaa mahaa kurnuttaa ihan liian kovaa. Näen kätilön käyvän jossain vaiheessa katsomassa aulassa vieläkö ollaan siellä ja menevän takaisin. Odotetaan vielä. Ja vielä. Ja vielä. Sitten tullaan jo kysymään että eikö se ole käynyt vielä. No ei.
Typy nukkuu mun rinnan päällä ja mun hermot ei kestä enää kauaa. Tiedän mitä tästä seuraa.. Heti kun labratäti ilmestyy näköpiiriin hyökätään sen luokse. Sotasuunnitelma on valmiina. Näyte, vaipanvaihto, pukeminen ja äkkiä pois! Kello on jo viisi.
Ollaan jouduttu olemaan kolme ja puoli tuntia odottamassa näin vähäisiä juttuja. Hermot kiristyy. Saadaan näyte otettua nopeasti eikä typy edes huuda vaikka ei saa jalkaansa liikuttaa. Tosin tämä onkin se toinen jalka.
Suunnitelma laitetaan toteutukseen. Vaipan vaihto. Päätän pesasta vähän hanan alla vaikka vaipassa on vain pissaa. Ehkä tein oikean ratkaisun. Hoitopöydälle laskettaessa typy liritti toisenkin satsin. Jes! Selvitään taas todennäköisimmin ilman vaipanvaihtoa matkalla. Nyt enää toivotaan että pukeminen menee hyvin ja että se n. tunti sitten saatu maito jaksaa täyttää mahaa vielä. Ja että se uni vielä tulisi vaikka juuri veti tunnin tirsat.
Tiedetäänhän me jo ettei ne peukut auta, mutta jotain hyvää on tästäkin tultava. Ollaanhan me aika päivä jo koettu. Kotimatkalla sitten kuten arvata voi, piti pysähtyä bussipysäkille imettämään. Pakataan tyttö takaisin kaukaloon ja jatketaan matkaa kotiin.
Yksi pysähdys huoltoasemalle ja se riitti. Loppumatka hirveää huutoa. Oltaisihan tuota voitu vielä pysähtyä imettämään, mutta totta puhuakseni käämit oli niin tapissaan, että jotenkin en uskonut siitä tulevan yhtään sen parempaa. Eikä tuota kotiin nyt ihan mikään kamala matka enää ollut. Päätettiin jatkaa ajoa. Olen niin nälkänen ja väsynyt että ei parane sanoa tai kysyä mitään.
Typy huutaa ja yritän silitellä poskea sekä kaulaa, niihin on rauhoituttu joskus. Ei tänään. Joten annan sen imeksiä mun sormea. Se rauhottaa sitä lohduttominta huutoa.
Ilkeäähän tämä on, mutta parempi päästä kotiin oikeasti imettämään kunnolla. Nuo 20km koettelee erityisesti äitiä joka tietää tehneensä itse tämän valinnan, mutta pitää sitä kuitenkin oikeana ja se saa luvan riittää.
Kotipihaan kaartaessa oli seuraava sotasuunnitelma valmiina. Puretaan pihaan ajaessa vyöt kaukalon ympäriltä ja hypätään ulos välittömästi jotta mä pääsen imettämään samantien. Kuinka ollakkaan tyttö oli vailla seuraa. Kovasti vain hiljaisena tillitti äitiä joka yrittää tissiä työntää suuhun.
13.30 mentiin. Kerrottiin että lekuri ottaa vastaan n. klo 14 ja käskettiin aulaan odottamaan. No mehän mentiin. Typy huus nälkää, joten tissiä esiin. Jonkun ajan päästä se kätilö sano, että hän vois ottaa ne lämmöt ja muut tarkastukset tässä ennen sitä lääkäriä. Noh, typy piti irrottaa tissistä. Kauhea huutohan siitä tuli.
Mitattiin kuitenkin lämmöt. Kätilö sano, että imetä vaan niin rauhottuu. Mentiin takasin aulaan siis. Typylle tissi suuhun. No, pian tultiin sanomaan että se lekuri ois nyt. Kävelin typy tississä sinne huoneeseen. Samahan se, jokainen maitotippa lisää vie typyltä nälkää.. Taas piti irrottaa keskenkaiken. Vaipassa oli pissaa joten vaippa vaihdettiin kun lekuri kaikki hommansa hoiti.
100g lisää painoa tullu perjantaista, eli varsinainen keiju tää tyttö 2985 gramman painollaan. Aulaan odottamaan. Typy huutaa tissiä. Nyt saan imettää loppuun saakka! Kunhan oltiin hommamme saatu hoidettua niin mentiin kätilön luo ja alettiin touhuamaan niiden tarkastuksien kanssa. Typy puklaa käytännössä kaiken äsken juomansa maidon pihalle. Tyytyväisenä kuitenkin tillittää vielä. Kakkakin turahtaa vaippaan ja taas vaihdetaan. Tarkastukset kaikki hyviä.
Mennään aulaan odottamaan että mä pääsen tutkittavaksi. Typy haluaa taas tissiä ja minähän annan. Ehdin imettää onneksi, lykkään sitten typyn nukkumaan Tonin rinnalle ja lähden tarkastettavaksi.
Munkin tarkastukset hyvät ja keskustellaan siitä että pitääkö typystä ottaa kilpirauhasarvot. Kuulen miten aulassa huudetaan eikä ole vaikea arvata että se on meidän napero. Noh, keskustellaan loppuun saakka ja kätilö sitten lähtee selvittämään pitääkö ne ottaa ja minä istun taas aulaan tissittämään.
Ehdin imettää ja antaa typyn nukkua tovin rinnan päällä labratätiä odotellessa. Näyttenottokin meni hyvin, tosin tuo ei jostain syystä tykkää että sen jalkaa estetään. Sama käsien kanssa. Muuten se itse toimenpiteestä (neula kantapäähän ja lypsäen) ei välitä.
Saadaan lähteä, tosin kätilö tulee heittämään heipat hetken päästä. Imetän siis valmiiksi. Tarkoituksena vaihtaa sen jälkeen vaippa ja pakkautua toppapuvun kautta kaukaloon ja lähteä kohti kotia. Heipat heitetään mutta meidän imetys jatkuu.
Kätilö tulee jossain vaiheessa takaisin kun edelleen typy on tissillä ja kertoo että pitää kuulemma toinenkin kilpirauhastesti ottaa. Olisi kuulemma pitänyt heti ottaa ne molemmat, mutta jostain syystä ei otettu kuin yksi. "Labratäti tulee pian".
Tuskailen jo nyt. Juuri kun ollaan lähtökuopissa niin otetaan takapakkia. Johan täällä on melkein kolmatta tuntia vietetty eikä vieläkään muka riitä. Noh, jäädään odottamaan sitä labratätiä. Odotetaan. Odotetaan ja odotetaan.
Synnyttäneet saavat ruokaa eteensä. Se tuoksuu ihan jumalaiselta ja omaa mahaa kurnuttaa ihan liian kovaa. Näen kätilön käyvän jossain vaiheessa katsomassa aulassa vieläkö ollaan siellä ja menevän takaisin. Odotetaan vielä. Ja vielä. Ja vielä. Sitten tullaan jo kysymään että eikö se ole käynyt vielä. No ei.
Typy nukkuu mun rinnan päällä ja mun hermot ei kestä enää kauaa. Tiedän mitä tästä seuraa.. Heti kun labratäti ilmestyy näköpiiriin hyökätään sen luokse. Sotasuunnitelma on valmiina. Näyte, vaipanvaihto, pukeminen ja äkkiä pois! Kello on jo viisi.
Ollaan jouduttu olemaan kolme ja puoli tuntia odottamassa näin vähäisiä juttuja. Hermot kiristyy. Saadaan näyte otettua nopeasti eikä typy edes huuda vaikka ei saa jalkaansa liikuttaa. Tosin tämä onkin se toinen jalka.
Suunnitelma laitetaan toteutukseen. Vaipan vaihto. Päätän pesasta vähän hanan alla vaikka vaipassa on vain pissaa. Ehkä tein oikean ratkaisun. Hoitopöydälle laskettaessa typy liritti toisenkin satsin. Jes! Selvitään taas todennäköisimmin ilman vaipanvaihtoa matkalla. Nyt enää toivotaan että pukeminen menee hyvin ja että se n. tunti sitten saatu maito jaksaa täyttää mahaa vielä. Ja että se uni vielä tulisi vaikka juuri veti tunnin tirsat.
Tiedetäänhän me jo ettei ne peukut auta, mutta jotain hyvää on tästäkin tultava. Ollaanhan me aika päivä jo koettu. Kotimatkalla sitten kuten arvata voi, piti pysähtyä bussipysäkille imettämään. Pakataan tyttö takaisin kaukaloon ja jatketaan matkaa kotiin.
Yksi pysähdys huoltoasemalle ja se riitti. Loppumatka hirveää huutoa. Oltaisihan tuota voitu vielä pysähtyä imettämään, mutta totta puhuakseni käämit oli niin tapissaan, että jotenkin en uskonut siitä tulevan yhtään sen parempaa. Eikä tuota kotiin nyt ihan mikään kamala matka enää ollut. Päätettiin jatkaa ajoa. Olen niin nälkänen ja väsynyt että ei parane sanoa tai kysyä mitään.
Typy huutaa ja yritän silitellä poskea sekä kaulaa, niihin on rauhoituttu joskus. Ei tänään. Joten annan sen imeksiä mun sormea. Se rauhottaa sitä lohduttominta huutoa.
Ilkeäähän tämä on, mutta parempi päästä kotiin oikeasti imettämään kunnolla. Nuo 20km koettelee erityisesti äitiä joka tietää tehneensä itse tämän valinnan, mutta pitää sitä kuitenkin oikeana ja se saa luvan riittää.
Kotipihaan kaartaessa oli seuraava sotasuunnitelma valmiina. Puretaan pihaan ajaessa vyöt kaukalon ympäriltä ja hypätään ulos välittömästi jotta mä pääsen imettämään samantien. Kuinka ollakkaan tyttö oli vailla seuraa. Kovasti vain hiljaisena tillitti äitiä joka yrittää tissiä työntää suuhun.
Tyytyväinen tyttö, vähän yksinäinen vain vaikka äiti olikin alle metrin päässä koko ajan ♥
Torstai 07.01.2010 Synnytyskertomus
Torstai 07.01.2010, Iisalmi.
- Klo 5.20 - Hyvin vähästä vaaleanpunajuovaa ilmestyi paperiin. Alko jännittämään, joten kun menkkajomotuksia tunsin hyvinhyvin hentoina sillon tällön niin en enää osannut jatkaa unta. Nousin ylös ja kerroin töihin lähtevälle Tonille tilanteen.
- Klo 7.15 - Varoitin Tonia jo mahdollisesti lyhenevästä työpäivästä ja lähdin tunniksi suihkuun suihkuun. Jatkuvasti hyvin hentoja, lyhyitä menkkajomotuksia. Ei mitään huomiota herättävää tai niin kovin huomattavaa. Seurailen kuitenkin eikä niillä mitään rytmiäkään ole.
- Klo 8.15 - Kuivalla maalla menkkajomotukset tuntuu vähän enemmän, mutta silti ovat hyvin hentoja. Käsikopelolla ei kuitenkaan oo mitään huomattavia muutoksia tapahtunu.
- Klo 8.50 - Yritän nukkua hetken tai ainakin makoilla. Silti jomottaa aika ajoin. Erittäin lyhyitä ovat kestoltaan. Alan kirjaamaan niitä ylös. En tiedä sekunneista, joten laskin montako kertaa ehdin hengittämään kunkin aikana. Ja kellosta katselin sitten minuutteja niiden välillä. Hyvin suurtakin hajontaa. Kuitenkin alle 10min.
- Klo 9.23 - Tulee ensimmäinen jomotus jonka aikana pääsen yli viiden hengityskerran. Se kesti 10 hengityskertaa. Tarkistin tässä välissä sekuntikellon kanssa paljonko se keskimääräisesti on. Vaatimattomat 30 sekuntia.
- Klo 10.41 - Olen saanut jo muutamia yli 10 hengityskerran vaativia jomotuksia.
- Klo 11.12 - Olen menossa suihkuun kun isosisko soittaa. Kyselee vointeja ja selitän olleeni menossa juuri suihkun puolelle. "Aiotko sä synnyttää?" No vähänhän se näyttää jo sille että tänään päästään siihen saakka ja kerroinkin että olin juuri Tonille ilmoittamassa tilannetta ja pyytämässä sitä kotiin päin, koska en tiedä missä vaiheessa alkaa tapahtumaan. Kirjoitan kuitenkin viestiin ettei ole mikään kiire ja että lähden suihkuun.
- Klo 11.40 - Toni tuli kotiin ja minäkin suihkusta poistuin. Suihkussa jomotukset harvenee eikä niitä kuivalla maallakaan varsinaisesti tarvitse mitenkään ottaa vastaan. Riittää että ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun, joten suljen aina silmäni tehdäkseni selväksi että jatkan kohta juttua. Välit edelleen mitä sattuu ja Toni kovasti kyseleekin millainen on olo. Ei vielä mitenkään erikoinen.
- Klo 12.55 - Soitto Kyssin synnytysvastaanottoon ja tilanteen kertominen. Ei kuulemma vielä tarvitse lähteä, voisin ainakin suihkua vielä kokeilla kuulemma uudelleen. Teen työtä käskettyä.
- Klo 13.23 - Suihkussa yllätän itseni tuntemalla tutun tunteen. Tuntuu kuin kohdunsuu olisi vetoketju jota yritetään pakottaa uomiinsa hilaamalla sitä edestakaisin. Se kutittaa ja hivenen kipristää. Nyt on jo kiire! Ponnistusvaihe on ihan käsillä. Tonin hätyytän soittamaan ambulanssia ja itseni pukemaan, vaikka eihän siitä mitään meinannut tulla. Heitin myös sideharson housuihin, jotta näkisin veden värin jos ne menevät. Toni on puhelimessa ikuisuuden. Tunnen jo kuinka täytyy nousta supistuksen, kutituksen sekä ponnistelun voimasta varpailleen. Huomaan jo kuinka ulisen. Minut pyydetään puhelimeen. Ei nyt, supistaa. Toni vastailee sen minkä tietää ja ojentaa puhelimen kun supistus on ohi. Kerron kuinka ollaan jo hyvin lähellä ponnistusvaihetta, tiedän tämän tunteen ihan liian hyvin.
- Klo 7.15 - Varoitin Tonia jo mahdollisesti lyhenevästä työpäivästä ja lähdin tunniksi suihkuun suihkuun. Jatkuvasti hyvin hentoja, lyhyitä menkkajomotuksia. Ei mitään huomiota herättävää tai niin kovin huomattavaa. Seurailen kuitenkin eikä niillä mitään rytmiäkään ole.
- Klo 8.15 - Kuivalla maalla menkkajomotukset tuntuu vähän enemmän, mutta silti ovat hyvin hentoja. Käsikopelolla ei kuitenkaan oo mitään huomattavia muutoksia tapahtunu.
- Klo 8.50 - Yritän nukkua hetken tai ainakin makoilla. Silti jomottaa aika ajoin. Erittäin lyhyitä ovat kestoltaan. Alan kirjaamaan niitä ylös. En tiedä sekunneista, joten laskin montako kertaa ehdin hengittämään kunkin aikana. Ja kellosta katselin sitten minuutteja niiden välillä. Hyvin suurtakin hajontaa. Kuitenkin alle 10min.
- Klo 9.23 - Tulee ensimmäinen jomotus jonka aikana pääsen yli viiden hengityskerran. Se kesti 10 hengityskertaa. Tarkistin tässä välissä sekuntikellon kanssa paljonko se keskimääräisesti on. Vaatimattomat 30 sekuntia.
- Klo 10.41 - Olen saanut jo muutamia yli 10 hengityskerran vaativia jomotuksia.
- Klo 11.12 - Olen menossa suihkuun kun isosisko soittaa. Kyselee vointeja ja selitän olleeni menossa juuri suihkun puolelle. "Aiotko sä synnyttää?" No vähänhän se näyttää jo sille että tänään päästään siihen saakka ja kerroinkin että olin juuri Tonille ilmoittamassa tilannetta ja pyytämässä sitä kotiin päin, koska en tiedä missä vaiheessa alkaa tapahtumaan. Kirjoitan kuitenkin viestiin ettei ole mikään kiire ja että lähden suihkuun.
- Klo 11.40 - Toni tuli kotiin ja minäkin suihkusta poistuin. Suihkussa jomotukset harvenee eikä niitä kuivalla maallakaan varsinaisesti tarvitse mitenkään ottaa vastaan. Riittää että ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun, joten suljen aina silmäni tehdäkseni selväksi että jatkan kohta juttua. Välit edelleen mitä sattuu ja Toni kovasti kyseleekin millainen on olo. Ei vielä mitenkään erikoinen.
- Klo 12.55 - Soitto Kyssin synnytysvastaanottoon ja tilanteen kertominen. Ei kuulemma vielä tarvitse lähteä, voisin ainakin suihkua vielä kokeilla kuulemma uudelleen. Teen työtä käskettyä.
- Klo 13.23 - Suihkussa yllätän itseni tuntemalla tutun tunteen. Tuntuu kuin kohdunsuu olisi vetoketju jota yritetään pakottaa uomiinsa hilaamalla sitä edestakaisin. Se kutittaa ja hivenen kipristää. Nyt on jo kiire! Ponnistusvaihe on ihan käsillä. Tonin hätyytän soittamaan ambulanssia ja itseni pukemaan, vaikka eihän siitä mitään meinannut tulla. Heitin myös sideharson housuihin, jotta näkisin veden värin jos ne menevät. Toni on puhelimessa ikuisuuden. Tunnen jo kuinka täytyy nousta supistuksen, kutituksen sekä ponnistelun voimasta varpailleen. Huomaan jo kuinka ulisen. Minut pyydetään puhelimeen. Ei nyt, supistaa. Toni vastailee sen minkä tietää ja ojentaa puhelimen kun supistus on ohi. Kerron kuinka ollaan jo hyvin lähellä ponnistusvaihetta, tiedän tämän tunteen ihan liian hyvin.
Ajalla ei ole enää mitään väliä. Haluan ponnistaa, haluan auttaa ja helpottaa itseäni. Ei ole enää mitään toivoa pidätellä. Tunnen kuinka jokainen supistus on lähempänä suunnittelematonta kotisynnytystä tai ambulanssisynnytystä. Miten kauan sen ambulanssin tulemisella voi kestää?
Minuutit tuntuvat tunneilta. Paniikinomainen tunne valtaa hengityksen. Ei vielä! Kouristaa jo niin etten voi kuin nousta vielä enemmän varpailleni jalat tiukasti yhdessä ja koko kroppa jännittyneenä, ulisen. Kohta en pysty enää.
Pian rapusta kuuluu ääniä.. Ne tulivat! Ehdin ainakin muutamat supistukset tuntemaan pelkkiä esitietoja selittäessä. Eikö oltaisi voitu lähteä heti?
Kuin ihmeen kaupalla pääsen ambulanssiin ilman ongelmia ja Tonikin oli turvana (kaikkien tavaroiden kanssa). Makaan kyljelläni paareilla ja tunnen kuinka päästiin juuri siihen pisteeseen josta ei ole paluuta. Jokainen supistus työntää lasta alemmas. Auto käynnistyy ja lähdetään matkaan. Jokainen rytkäys matkalla saa olon tuntumaan sietämättömältä. Asiaan uuden ulottuvuuden tuo matkapahoinvointi.
Onneksi kuulen pian, että käydäänkin aluesairaalalla jos siellä vaikka kätilö voisi tarkistaa tilanteen. Näin estettäisi parhaamme mukaan ambulanssisynnytys. Pidän sängyn laidasta rystyset valkoisina kiinni ulistessani lähes katkeamatta. En tiedä olinko sanonut jotain vai näkikö sen niin selvästi, että nyt ei todellakaan pelleillä enää mutta kuulin kuinka ensin arvottiin haetaanko kätilö ambulanssiin kokeilemaan vai mennäänkö sisälle. Päätyivät että mennään sisälle. Kuin niiden sanojen helpotuksesta suolikin tyhjenee ja kiittelen itseäni fiksusta sideharsoideasta. Voin vain enää toivoa että se on toiminut.
Nuo vaivaiset 4km kotoa sairaalalle olivat jo ikuisuus. Mutta ne kymmenet viimeiset metrit sairaalan sisällä olivat jo helvettiä. Niin lähellä helpottavaa ponnistuslupaa, mutta silti niin kaukana. En edes tiedä missä Toni on. Jossain vaiheessa paarien kääntyessä näen vilauksen. Siinä, kaikkien tavaroiden kanssa, katse yhtä yllättynyt ja tietämätön kaikesta tapahtuvan nopeudesta kuin itselläkin.
Päästiin johonkin saliin. Valoja joka puolella, kovaa kuhinaa ja paljon ihmisiä! En välitä. Ulisen ja kerron missä mennään. Missä Toni on, melkein hätäännyn että joudun tähän yksin? Pian huomaankin käden kurottavan pääni yläpuolelta kasvojeni yläpuolelle. Katson niin ylös kuin pystyn ja näen hiukset sekä silmät. Puristan lujaa kädestä. Näen silmissä jälleen pelkkää ihmetystä. En minäkään tätä tajua, joten oli huojentavaa nähdä toinenkin yhtä hämillään.
Kätilö sanoo että katsoo katsoo tilanteen, pitäisi kuulemma saada jalat auki. Hermostun ihan totaalisesti koska on suppari menossa kun yrittävät rempoa jalkoja auki! Kivahdan kovasti. Pian kivahdan uudelleen kun ei vieläkään osannut ottaa sormiaan pois. Kävi hyvin lähellä etten potkaissut, joku raja se minunkin sietokyvylläni on! Toisessa kädessä joku yrittää laittaa tippaa. "Voi nipistää". Juu, ei haittaa. Pahempaakin on menossa juuri.
Sain kuitenkin luvan ponnistaa pitkään heti seuraavalla. Pyysin saada nousta kontalleen, mutta en saanut lupaa juuri menneiden vesien takia. Ne tuntuivat menevän kovalla paineella, lähes kaarella ja kerralla syöksyen. Olivat ihan hivenen vihertävät, siksi asentopyyntöni evättiin. Pyysin että edes selkänojaa saisi pystympään jos ei muuten. Tuntui kuin olisin maannut pää alaspäin. Siihen sain luvan ja se toteutettiinkin välittömästi. Silti tunnen ponnistelevani ainoastaan kohti selkääni.
Jalkoja remmotaan, pidellään ja väännetään väkisin vaikka väännän niitä itse helpompaan asentoon. Minä kyllä tunnen mistä se lapsi tulee ja missä se menee. Tunnen mikä olisi helpoin tie ja sen kuinka helposti tämä menisi kun saisin asennon vaihtaa. Vannon itselleni etten koskaan enää suostu tällaiseen. Enkä ainakaan tähän asentoon.
Tuntuu että kätilö pitää kättään väärässä kohdassa ja että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyöä. Yrittää ilmeisesti auttaa päätä syntymään. Pian se onneksi syntyykin. Napanuora pari kertaa kaulan ympärillä. Se katkaistaan heti ja samalla tiedän ettei loppukaan tule kuin itsestään. Liian paljon ylämäkeä.
Onnistun!
Minuutit tuntuvat tunneilta. Paniikinomainen tunne valtaa hengityksen. Ei vielä! Kouristaa jo niin etten voi kuin nousta vielä enemmän varpailleni jalat tiukasti yhdessä ja koko kroppa jännittyneenä, ulisen. Kohta en pysty enää.
Pian rapusta kuuluu ääniä.. Ne tulivat! Ehdin ainakin muutamat supistukset tuntemaan pelkkiä esitietoja selittäessä. Eikö oltaisi voitu lähteä heti?
Kuin ihmeen kaupalla pääsen ambulanssiin ilman ongelmia ja Tonikin oli turvana (kaikkien tavaroiden kanssa). Makaan kyljelläni paareilla ja tunnen kuinka päästiin juuri siihen pisteeseen josta ei ole paluuta. Jokainen supistus työntää lasta alemmas. Auto käynnistyy ja lähdetään matkaan. Jokainen rytkäys matkalla saa olon tuntumaan sietämättömältä. Asiaan uuden ulottuvuuden tuo matkapahoinvointi.
Onneksi kuulen pian, että käydäänkin aluesairaalalla jos siellä vaikka kätilö voisi tarkistaa tilanteen. Näin estettäisi parhaamme mukaan ambulanssisynnytys. Pidän sängyn laidasta rystyset valkoisina kiinni ulistessani lähes katkeamatta. En tiedä olinko sanonut jotain vai näkikö sen niin selvästi, että nyt ei todellakaan pelleillä enää mutta kuulin kuinka ensin arvottiin haetaanko kätilö ambulanssiin kokeilemaan vai mennäänkö sisälle. Päätyivät että mennään sisälle. Kuin niiden sanojen helpotuksesta suolikin tyhjenee ja kiittelen itseäni fiksusta sideharsoideasta. Voin vain enää toivoa että se on toiminut.
Nuo vaivaiset 4km kotoa sairaalalle olivat jo ikuisuus. Mutta ne kymmenet viimeiset metrit sairaalan sisällä olivat jo helvettiä. Niin lähellä helpottavaa ponnistuslupaa, mutta silti niin kaukana. En edes tiedä missä Toni on. Jossain vaiheessa paarien kääntyessä näen vilauksen. Siinä, kaikkien tavaroiden kanssa, katse yhtä yllättynyt ja tietämätön kaikesta tapahtuvan nopeudesta kuin itselläkin.
Päästiin johonkin saliin. Valoja joka puolella, kovaa kuhinaa ja paljon ihmisiä! En välitä. Ulisen ja kerron missä mennään. Missä Toni on, melkein hätäännyn että joudun tähän yksin? Pian huomaankin käden kurottavan pääni yläpuolelta kasvojeni yläpuolelle. Katson niin ylös kuin pystyn ja näen hiukset sekä silmät. Puristan lujaa kädestä. Näen silmissä jälleen pelkkää ihmetystä. En minäkään tätä tajua, joten oli huojentavaa nähdä toinenkin yhtä hämillään.
Kätilö sanoo että katsoo katsoo tilanteen, pitäisi kuulemma saada jalat auki. Hermostun ihan totaalisesti koska on suppari menossa kun yrittävät rempoa jalkoja auki! Kivahdan kovasti. Pian kivahdan uudelleen kun ei vieläkään osannut ottaa sormiaan pois. Kävi hyvin lähellä etten potkaissut, joku raja se minunkin sietokyvylläni on! Toisessa kädessä joku yrittää laittaa tippaa. "Voi nipistää". Juu, ei haittaa. Pahempaakin on menossa juuri.
Sain kuitenkin luvan ponnistaa pitkään heti seuraavalla. Pyysin saada nousta kontalleen, mutta en saanut lupaa juuri menneiden vesien takia. Ne tuntuivat menevän kovalla paineella, lähes kaarella ja kerralla syöksyen. Olivat ihan hivenen vihertävät, siksi asentopyyntöni evättiin. Pyysin että edes selkänojaa saisi pystympään jos ei muuten. Tuntui kuin olisin maannut pää alaspäin. Siihen sain luvan ja se toteutettiinkin välittömästi. Silti tunnen ponnistelevani ainoastaan kohti selkääni.
Jalkoja remmotaan, pidellään ja väännetään väkisin vaikka väännän niitä itse helpompaan asentoon. Minä kyllä tunnen mistä se lapsi tulee ja missä se menee. Tunnen mikä olisi helpoin tie ja sen kuinka helposti tämä menisi kun saisin asennon vaihtaa. Vannon itselleni etten koskaan enää suostu tällaiseen. Enkä ainakaan tähän asentoon.
Tuntuu että kätilö pitää kättään väärässä kohdassa ja että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyöä. Yrittää ilmeisesti auttaa päätä syntymään. Pian se onneksi syntyykin. Napanuora pari kertaa kaulan ympärillä. Se katkaistaan heti ja samalla tiedän ettei loppukaan tule kuin itsestään. Liian paljon ylämäkeä.
Onnistun!
Tuntuu siltä kuin olisin huonossa komediassa jossa synnytys käsitellään heittelemällä suolenpätkiä ruutuun, kaatamalla vettä saavilla jalkovälistä taivaalle päin, pulauttamalla nukke paidan alta ja tähän tehosteeksi vielä jokin kaamea kauhuleffarenkutus. Koko komeus kruunataan pikakelauksella!
En voi älytä mitä on tapahtunut. En voi uskoa että se kaikki tapahtui. Ja että se tapahtui minulle. Meille.
En voi älytä mitä on tapahtunut. En voi uskoa että se kaikki tapahtui. Ja että se tapahtui minulle. Meille.
Pian kuullaan yninästä itkuksi voimistuvaa ääntä.
Tyttö ♥
Tyttö ♥
Patistan Tonin kuvaamaan pian. Enhän minä näe mitä siellä tapahtuu. Istukkakin tulee hyvin nopeasti. Taisivat juuri pistää oksitosiinin ns. ihan turhaan. Pian kuitenkin näen Tonin kantavan tyttöä luokseni. Koko huone kuhisee. Kuka on soittamassa lääkärille Kuopioon, kuka järjestämässä meille seuraavaa kuljetusta Kuopioon ja kuka mitäkin. Eihän Iisalmessa enää oikeasti synnytetä joten onhan se ihmeellistä! Paljon ilosta virnuilevia naamoja. Täällähän synnyttävät vain me liian nopeat tai liian hitaat lähtijät, kummin sen nyt haluaa miettiä.
--
------
--
------
--
Torstai 07.01.2010, Iisalmi & Kuopio.
Meidät pakataan tytön kanssa valehtelematta parinkymmenen peiton alle kun jatkokyydin Kuopioon tarjoavat ambulanssimiehet tulevat hakemaan. Kuulemma saadaan vielä täysi lämmitys päälle. Hiki tulee jo ajatellessa.
Toni joutuu taas etupenkille. Ehkä vähän harmittaa, koska nyt jos millon haluaisin sen olevan vaan lähellä. Myös matka pelottaa ja jännittää. Liian kuumassa, tietä näkemättömänä, selkä menosuuntaan, talviset uratiet ja paikalleen köytettynä tästä matkasta ei tule herkkua matkapahoinvoinnin takia.
Toni joutuu taas etupenkille. Ehkä vähän harmittaa, koska nyt jos millon haluaisin sen olevan vaan lähellä. Myös matka pelottaa ja jännittää. Liian kuumassa, tietä näkemättömänä, selkä menosuuntaan, talviset uratiet ja paikalleen köytettynä tästä matkasta ei tule herkkua matkapahoinvoinnin takia.
Jossain vaiheessa yli puolen matkan saan kaivettua meitä enemmän esille. Asento on erittäin hankala, mutta saan kuin saankin tytön tissille. Eikä se tunnu pahalta.
Olo helpottaa muutenkin samalla, tästä voidaan vielä vaikka selvitä.
Kuopioon päästessä meidät kiikutellaan suoraan aulojen ja muiden läpi synnytysosastolle seurantaan. On outoa nähdä sivusilmällä ihmisiä joiden huomio varmasti on kiinnittynyt tällaiseen sekaväriseen peittokuormaan.
Samalla hetkellä peiton alta kuuluu itkua..
Voi jos tietäisittekin koko tarinan, mietin. Hymyilen kuitenkin vain peiton alle uteliaita nappisilmiä kohti.
Synnytyssalissa imetetään ja jutellaan päivän kulusta mukavan kätilön kanssa. Ei ole vielä iskenyt tapahtumat tajuntaan, vaikka tyttö tissillä viihtyykin.
Tyttö punnitaan. 3070g.
Ihmettelen kuinka pieni. Hurjan pieni!
Olihan meille vähän arvailtu 3200-3400 grammaista lasta, joten tämä yllätti. Kaikki on kuitenkin normaalisti.
Kotiin päästiin seuraavana päivänä nukkumattoman yön jälkeen.
Keskiviikko 06.01.2010
Auauau. Nukuin kyllä ihan älyttömän hyvin. Nyt onkin sit joka paikka ihan täynnä painaumia ja joka paikkaa vaan kolottaa kun vetäny näin pitkät unet. Mut ei se mitn. Pää on ihan uusissa ulottuvuuksissa :) Taisin vaan kolmesti heräillä tän.. hmm.. reilun 11 tunnin aikana. Eli korkeintaan yksi sellainen "lämpöily" mahtu mun yöhön. Tonikin alko imuroimaan herättyään kuhan oli ensin esittänyt kysymyksensä "mitkä on fiilikset?" :D Jäin vaan miettimään että meinaako se sitä, että tuleeko hän siivoamaan turhaan vai eikö :D Eli lähdetäänkö tässä piankin vai ei. Kaikkein sopivin kellonaika ois synnyttää mikä tahansa päivä ilta kahdeksan ja aamu kahdeksan välillä :D Vähän vois olla taas sellanen kutina menossa, että ei tiiä vaikka pitäis lähteäkkin. Kummasti alkaa tohon lantioon koko ajan tulee enemmän painoa ja herkemmin sellasta.. hmm.. "hellyyttä" kun jotain tekee tai toi mukelo mukeltaa siihen kaupanpäälle. Tää on varmaan ehkä vähän siinä rajalla että tähän vois jo tehotakkin noi ässät :) Tai ylipäänsä se sellanen "irrottelu".. Mut kattoo ny kuin käy. Vähän huvittaa jo nyt, että missä vaatetuksissa sitä tulee lähdettyä ovesta ulos :D Ei kuitenkaan ihan hirveesti himottais vetää jotain housuja jalkaan mitkä ois tommoset ns. normihousut eli mitä vois muutenkin käyttää. Alkkareita ainakaan jos ne kastuu matkalla toisekseen kun niitä on sit vittumaista hilailla pois :D Ja kun ne painaa! Varmaan vedän tän paskasen hameen päälleni ja hilaan polvisukat jalkaani. Rintsikat messiin ja takki päälle :D
Tiistai 05.01.2010
Yö meni vähän lämpimämmin selässä aaltoillen ja menkkajomotellen mitä vielä tähän saakka. Hentosia edelleen eikä niitä tullu kun joku viitisen kipaletta. Päiväsaikaan myöskin jotakuinkin saman verran. Eli jotain on tapahtumassa, koska tähän mennessä oon ehkä yhden yössään saanu :) Muutenkin vähän "kutkuttaa mahanpohjassa" jotenkin tutusti :) Eilen höpistiin vähän Tonin kanssa että jos maksettais se vuokra vasta seittemäs päivä. Viidenteen päivään mennessä pitäis olla, mutta me tarvittais vähän semmonen "taksihätäraha" koska Toni on töissä aamussa tän viikkoa kokonaan ja se menee sinne kyydillä. Joten sillä ei ois edes sitä pyörää millä tulla. Sano se tosin, että voishan siellä varmaan joku pomokin jopa suostua heittää jos työkaverit ei pääsis ja lähtö tulis :) Purettiin kuusi kun alko kuuluu liikaa ropinaa jos elukat meni sen alta. Oltiin vissiin vähän unohdettu kastella *puna*. Ei meinaan kuuseen jääny käytännössä yhtään neulasta kun sahailtiin oksia irti ja pistettiin pieneks :D Niistä neulasista ois saanu ainakin yhden tyynyn täytteet :D Pitäisköhän vaikka siivota tänä iltana. Ihan aatellen sitä, että jos tässä vaikka lähtö tulee.. Ois kiva jos ei ihan kamalaan kaaokseen tarviis kissojen ruokkijoita ja muita päästää jos joudutaan tonne jäämään.. Tuntuu ihan sille että vois nukahtaa koska vaan. Hassua. Hyvä tietysti, en mä sitä sano. Mutta vähän jopa outoa mulle kun mitään oo tänään tehnytkään. Tai sitten se mahanpohjan kutittelu vei törkeesti energiaa varsinkin kun sitä teki samaan aikaan ton pintapuolisen siivoomisen kans.
Maanantai 04.01.2010
Pitäis keksiä miten sais päiväsaikaan parannettua ton vasemman pohkeen ulkosyrjän. Se on niin vitun hellänä kun se on aina alimmaisena nukkuessa, että nyt ei meinaa saada untakaan edes sen takia =/ Ehkä muutama hämärä kovottelu kävi yöllä :) Tai sitten toi muksu ja mä olin vaan niin oudossa asennossa. Hajos toi mun hieno kiva pyykkiteline sit. YYYH! Jumitti pyörät ja hölmö työnsin silti sitä tonne seinään päin. Täydessä lastissa vielä niin pokspoks ja yks pyörä putos pois. No, pyysin Tonia jelppiin niin se sitten taivutti ton toisenkin vastapäisen pyörän irti! AAARGH! Pesin siis liian ahkerasti pyykkiä. Viis koneellista vaatetta joista yks koneellinen on toisella telineellä sekä yhden koneellisen lakanoita. Siivouskomeronkin oon siivonnut tänään! Tää napero on vissiin vähän rauhottunu. Tai sit se on ihan hämillään kun oon puuhannu tänään niin paljon, koska ei oo sellasta hirveetä hutkumutkua pitäny vielä :) Eli siis periaatteessa vois ehkä olla jotain lähestyvän merkkiä ilmassa. Toisekseen vähän kai enemmän rakoilee jo liitoksetkin. Ainakin tuntuu joskus hassusti, vähän niinkun ponnistusvaiheen tienoilla semmonen ovela kiristys ihan tossa alhaalla värkillä, mut ihan tooosi hentonen :) Ihana suihku. Tekipä hyvää. Ihmeen uudistunu olo jo ihan senkin takia, että mulla on taas pesusieni! ^^ perkele kun hajos toi puffi ja nyt vissiin pari viikkoa ollu ilman, eli pelkkien käsien varassa pessy niin kylläpä jää paskanen olo. Yäks. Ei enää :) Toni nauraa käkätti mun mahan möykkäämiselle. Tais olla eka kerta kun se edes näki mitään. Yleensä ei kato, nytkin ihan vahingossa sattu vilkasee kun tuli semmonen kaikkein höykäyttävin hetki.
Sunnuntai 03.01.2010
Ihana kun tuntuu että vois vaan syödä koko ajan :D Taidan keräillä tällä jaksamista tulevaan ihan selkeesti :) Yötkin on taas ihan hassuja. Ei tuu sitä pissittämis tunnetta, mut jään vaan pyörii sänkyyn kunnes tajuan käydä vessassa niin unikin taas tulee. Wohoo! Lämmittelee selkää ihan inasen :) Oishan se ihan hauska tuntea muutama muuten vaan suppari ennen tosi toimia että muistais mihin sitä on päänsä pistämässä.. Vaikkei ne viimeksikään mitään pohjattomia ollu :D 2 joulutorttua, 6 paahtoleipää ja teemukillinen, iso lautasellinen eilistä ruokaa ja oon vasta ollu.. alle 6 tuntia hereillä.. Mut viel vois vähän kattoo jos jotain. Nam. Vetäsin toisenkin lautasellisen tota evästä. Mmm. Nyt varmaan pärjää sitten johonkin ysiin saakka ainakin :) Kattoo huomenna jos vaikka pyykkäis koko päivän. Muuten meillä ei oo mitään vaatetta puhtaana kun kotio tullaan jos pitää synnyttämään lähteä välissä :D
Lauantai 02.01.2010
Olipas kiva yö, vaikka sitten se menikin siihen että koko yön vaan tutkiskelin saiko meidän puuhat jotain aikaan ;D No ei saanut, paitsi korkeintaan limatulppaa hajoilee. Eikä haittaa yhtään :) Mieluusti mä tota seksiäkin nyt joskus taas otan :D Kaveri tulis sit iltapäivällä käymään. Pitää varmaan tehdä niitä joulutorttujakin tänään, vois tehdä vähän mieli mussutella :) Äitin jäädykettäkin ois viel, muistettiin se eilen kun otettiin keittojuureksia pakastimesta :D Mmm. Herkkuja! Saunassakin käytiin, mut en kerta kaikkiaan jaksanu peseytyä. Toni mulle sitten naurokin urakalla. Veti ihan veteläks toi saunan lämpö joten loppujen lopuks hätäseen suihkugeelillä vaan kävin kropan läpi enkä mitään muuta. Huomenna sit paremmin.
Perjantai 01.01.2010 39+0
Just tämmösiä unia mä kaipasinkin. Ihanaa. Joku reilu 10 tuntia ja ihan taju poissa koko sen ajan! :) Ja tänään siis 39+0!! Aaaah. Elämä alkaa! Toni on ihan ylisöpö. Näytin ton pinnarin sille kun olin laittanu ne reunasuojatkin paikalleen ja sanoin että se peti on pedattukin jo. Toni: "Missä sen tyyny on?" Mari: "no ei se vielä saa käyttää sellasia" Toni: "no mistä sitten tietää mihin päin pää tulee?" Mari: "Siitä että peiton jalkopää on täällä, sillon yleensä pää pistetään sinne toiseen suuntaan" :DD Kyllä se vaan niin on, että tää suhde on ihan eri tasolla kun vuosi sitten. Toisinaan tuntuu että ihan pakahdun ♥
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
T