Perjantai 8.1 meni aivan horroksessa. Minuutit tuntuivat tunneilta erittäin huonosti nukutun yön takia. Jälkisupparit sekä lonkkien kolotus yhdessä asennossa nukkumisesta vaativat veronsa. Unta taisin saada n. 3 tuntia ja nekin aina 5min pätkissä.
Päivä meni siinä että odotettiin kotiinpääsyä tai pikemminkin sitä tuomiota siitä onko se edes mahdollista tänään. Kovasti olivat antaneet ymmärtää että ei muka päästäisi ja minähän sitten olinkin ihan hajalla. Varsinkin kun syyksi väläyteltiin Joonan kuolleena syntymistä. Mitä se tähän liittyy? Tämä tyttö on ihan terve, virkeä ja eläväkin vielä. Lääkärikin totesi samat asiat. Paino oli pudonnut vain 6% joten sekin täytti kaikki kriteerit varhaisesta kotiutumisesta. Meidän pieni tyttö oli nyt vieläkin pienempi, vain 2885g.
Kun sitten viimein kotiutumislupa sairaalalta saatiin, päätettiin käydä ensin isosiskon luona näytillä ja sitten vasta lähteä kohti omaa kotia. Sisko olikin jo edellisenä iltana käynyt Tonin kanssa kanttiinissa kahvilla ja Toni oli kuvia näytellyt tyttösestä, mutta olihan se ihan eri asia päästä näkemään ja pitämään sylissä.
Ennen lähtöä kuitenkin huomattiin kuinka vaikea mitään on ennakoida. Tyttö oli vasta hetki sitten ruokittu ja puettiin toppapukua päälle niin johan alkoi itku. Nälkä! No, imettämään sitten. Toni viimeiset kimpsut laittoi kasaan sillä aikaa ja tehtiin taas pientä hyökkäyssuunnitelmaa. Puvut päälle ja pian alas, eiköhän se rauhoitu sitten. Niinhän se tekikin, tosin isää ja äitiä turhautti hieman koska molemmilla oli halu päästä pian pois.
Taksi napattiin alle ja turvakaukalon virittely sai alkaa. Onneksi taksikuskina oli nainen joka tuntui osaavan sen käden käänteessä. Lieneekö itsellään ollut samanlainen. Tyttö oli kuitenkin koko vierailun ajan hirmu rauhallinen ja kylläpä oli äitistäkin kivaa nähdä ihmisiä viimein. Turvakaukaloa tosin oli toppailtava lähtiessä alapuolelta. Kylläpä ne tekeekin niistä todella hankalia asennoltaan! Ihan kun ei olisi tarpeeksi vaikeaa noin pientä saada toppapukuun, niin sitten vielä on työn takana tuo kaukaloon istuttaminen mukavasti ja tehdä se niin että vielä hengittääkin vois.
Soitettiin sitten taksi ja päästiin lähtemään kohti kotia jossa meidän äiti odotti. Se oli ollut kissavahtina meillä ja kysellyt päivän aikana mm. ruokatoiveita joka sai veden herahtamaan kielelle. Johan tässä nälkä onkin! Olin syönyt pussillisen Pihlaja namuja (jotka Toni oli ostanut pyytämättä ♥), muutaman rivin suklaata ja jonkin verran leipää sekä teetä koko sairaalassa olo aikana. Kyllä nyt jos millon kaipaa jo jotain kunnollista ja hyvää ruokaa.
Taksimatka meni hyvin rauhallisesti vaikka tuota ajettavaa reilu tunti onkin. Kun tienvarressa viimein törötti kyltti "Iisalmi 30km" aloin vasta tajuamaan mitä on edellispäivänä tapahtunut. Kyyneleet kohosivat silmiin ja koti-ikävä oli suunnaton. Onneksi sinne pian päästään.
Meidän äiti ei uskaltanut tyttöön koskea omin päin, vähän niinkuin isosiskokin aiemmin oli ylivarovainen. Purettiin siis tyttö sutjakkaasti kaukalosta ja haalareiden välistä, ojennettiin mummille ja alettiin itse syömään (söi se äitikin yhdellä kädellä kun Toni sille perunat kuori).
Oli outoa ja helpottavaa olla kotona. Molemmilla oli kova sosiaalisen kanssakäymisen tarve tuon sairaalalla matelun takia, joten aina kun typy oli tyytyväinen niin molemmat livahdettiin tekemään omiamme. Toni pleikkarilla ja minä tietokoneella. Oikein mallivanhemmat, mutta tää oli jotain mitä tarvittiin molemmat kipeästi. Tonin kaverikin sattu kulkemaan myöhään illalla parkkipaikalla ja Toni sen heti meille pyyti hetkeksi. Alkoi tuntumaan vielä oudommalta, mutta tätähän se tulis olemaan. Me kolme ja Meidän elämää muillekin olemassaolevan lapsen kanssa.
Ensimmäisenä yönä tyttö nukkui 7 tuntia putkeen, josta oltiin varsin iloisia. Saatiin mekin vähän tankattua voimia tulevaan.
Keskiviikko 13.1. Katselin iltasella Greyn anatomiaa ja ihan lopussa iski Järjetön ikävä. Typy nukkui rinnalla, hengitti hassusti ja minä yritin olla rauhallinen. Eihän me tyttöä menetetä? Joona tulvi mieleen ja kaikki se kuinka tytön pitäisi saada elää ja kasvaa isoveljensä kanssa. Kuinka kaikkien pitäisi nähdä että meillä on kaksi kaunista lasta, sen sijaan että näkevät vain toisen.
Myös Tonin pleikkarinstatus pyöri päässä. "On nyt isä". Onhan se ollut sitä reilun vuoden ja on itse vielä sanonutkin että pitää itseään isänä kaikesta huolimatta. Silti se sattuu.. Miten vasta nyt? Joudunko vielä kotonakin olemaan yksin se joka tietää meillä olevan 2 lasta? Olenko minä ainut joka tahtoo muistaa?
Perjantai 15.1 kävi neuvolatäti kylässä. 3100g oli tytöllä jo painoa, eli syntymäpainokin on ohitettu hienosti. Varsin virkeä vauva kuulemma. Onhan se syntymästään asti tahtonut katsella paljon ympärilleen ja kauniisti katseleekin. Katsekin alkaa kohdistumaan jo.
---
Noin yleiskuulumisia, niin Toni on vielä torstaihin saakka kotona. Kerran oon kesken yön lähtenyt itku kurkussa sohvalle tytön kanssa kun Toni kivahti tytön huudolle. Tuli kyllä sohvalle meidän kanssa istumaan jollon sanoin että ymmärrän jos sitä turhauttaa. Mulle tää on kuitenkin vielä melko helppoa, koska siinä tytön heräilyssä on mulle etuna se oman asennon vaihtaminen ja vessaan herääminen. Sai se meidät suostuteltua sänkyyn nukkumaan imetyksen sekä vaipan vaihdon jälkeen. Siellä olikin multa vähän anteeksi pyytelemässä.
Hienosti tuo muuten on mukana. Yleensä työnjako on se, että minä syötän ja Toni röyhtäyttää. Puutuu tuo mun persus niin hyvin tuon imettämisen aikana, että tarviin vähän jalottelua ja toisenlaista istuma-alustaa heti sen jälkeen. Ja kun tuolla tytöllä kestää se röyhyn antaminen aika kauan. Muuten tulee pukluna paljon pihalle jos ei sitä yhtä tai paria isompaa röyhyä ulos saa.
Toni on jo kerran saanut kakkaväijytyksestä osansa. Oli vaihtamassa vaippaa ja kai laittanut puhtaan vaipan juuri tytön alle kun pärähti oikein paatoksella kakat kaaressa Tonin päälle, peitolle sekä lattialle. Minähän sen sitten siivosin, mutta kylläpä pitkäksi aikaa siitä hupia riitti.
Hirmuisesti alkaa toi tyttö jo vaihtamaan ilmeitä aiemman huutonaaman ja peruslukeman lisäksi. Paljon on noita huuli pyöreenä tillottamisia (tuijottelua), suun mutruilua ja varsinkin niitä hymyjä ja virnuiluja etenkin unissaan.
Ja jos tyttö tekee kakkaväijytyksiä niin minä näyn tekevän maidolla samaa tosin tytön avustuksella. Tänä aamuna kastelin sängyn kun siirsin rintaa tytön suuhun, niin päättipä se rinta suihkia sitten maitoa urakalla. Ja kun tyttö oli rinnasta mun huomaamatta irti päästänyt niin tytön fleecepeitolla oli sitten hirmunen lammikko posken vieressä.
Jokohan siinä ois hetkeksi jotain kuulumisia. Tätäkin oon kirjottanut lauantaista asti.. Enkä muista puoliakaan siitä mitä piti kirjottaa.
T
<3
VastaaPoista