Perjantai 29.07.2011

Kesäreissu meni "uudella" autolla mainiosti!
Tyttökin ihan vahingossa nukahti kahdesti kyytiin ja jäi vielä nukkumaan 10 minuutin ajon jälkeen tunniksi tai liki pariksikin. Vaikkei auto edes liikkunut! Kyllä oltiin ihan äimänä kumpainenkin.
Muutenkin päiväunet onnistui reissussa paremmin kuin hyvin. Sinne se vaan aina meidän pedille jäi nukkumaan kun nousin pois. Joskus piti oikein käydä herättämässä, kun unta ois mennyt helposti pari tuntia kuuppaan, mikä tietenkään normaalisti kotona ei yhtään tippaa haittaisi, mutta kun tuolla sitten piti olla taas viuhtomassa jo seuraavaan paikkaan.
Juostiin kyllä ihan kaikkien 7 päivän edestä reissun päällä. Torstain menomatka meni hienosti ja aivan kurjasti yhtä aikaa. Tytöllä oli kivaa leikkivaunussa pelkästään liukumäkeä laskiessa. Aivan valehtelematta tauotta koko matkan. Se oli mukavaa minustakin muuten, mutta ei sitä voinut hetkeksikään laskea siihen yksinään ja sitten kun kaikki muut vanhemmat antoi lastensa törttöillä siellä mielinmäärin niin.. En ehtinyt juuri edes vettä hörppäämään. Puhumattakaan siitä, että tyttö olisi malttanut syödä yhtään mitään.5 tunnin junareissu oli siis aikamoinen. Selvittiin kuitenkin ihan riekaleina perille.

Tosin mun vanha kaverini, ilmeisesti raskausaikainen supermatkapahoinvointi nosti sitten illalla päätään. Tuntui kuin oisin kävellyt hyytelöstä tehdyllä lattialla, eikä Panadoleja ollut edes montaa mukana. Ne 2 nappasin heti ja itkeä vollasin, koska oltiin ihan siinä rajoilla että pitääkö lähteä päivystykseen, aivan kuin pari vuotta takaperinkin tytön odotusaikana. Olisipa ollut ihana lomareissu sekin.
Huomasin että makaaminen paikoillaan auttaa, joten menin sänkyyn, nukutin tytön ja vain olin. Päässä pyöri vinhaa vauhtia, olo oli todella levoton ja yritin vain rauhoittaa itseäni. Kun tyttö sitten alkoi levottomasti pyörimään jouduin pyytämään Tonin avuksi. Olin alunperin maannut pää seinään päin, mutta oksennuksen pelossa kääntynyt toisinpäin. En kuitenkaan tyttöä ollut siirtänyt, joten se oli ihan nurinpäin ja hädissään siitä ettei äitin kasvot sitten näkyneetkään kun uni kävi pinnallisena. Toni tuli ja käänsi tytön vähän turhankin äkkinäisesti ja ihan eri tavoin kun minä. Siitäkös se ilo irtosi. Aivan lohduton pitkänpitkänpitkä huuto. Jännä kuinka se huuto tällä kertaa auttoi mua, koska paha olo väistyi hätähormonien tieltä (vain alkaakseen uudelleen kun tyttö saatiin rauhoitettua).
Juttelin ja silitin tyttöä niin, että tytön rintakehä oli mun rintakehällä ja minä pitkin vedoin vedin kättäni tytön selkää myöten, samalla kun selitin kaikkea siitä miten paha olo äitillä on ja että kuinka voisit nukkua ihan rauhassa, ei äiti tästä mihinkään vois edes lähteä. Olisiko siihen mennyt joku reilu puolituntia ainakin. Sitten tyttö alkoi torkahtelemaan huutaakseen välillä uudelleen, mutta pian vaipui uudelleen uneen ja jäi tyytyväisenä siihen rinnan päälle ♥. Koko koettelemus alkoi joskus klo 21 ja klo 01 tai 02 jälkeen aloin torkahtelemaan minuutin parin pätkissä ajoittain. Tiesin että olo alkoi helpottaa, enhän mä muuten olisi voinut nukahtaa. Ja pian sitten joskus klo 04 tienoilla sain nukuttua jo mainittavia pätkiä. Ainoa että heräsin perjantaina joskus klo 8-9 aamulla. Tiesin jo ennalta ettei se ole hyvä, ei todellakaan. Tuollaisen yön päälle tarvitsisin pitkät unet, koska muuten tuo pään pyöritys jatkuu aina vain. Siispä äkkiä viimeiset 2 panadolia naamaan ja heti tytön aamupalan jälkeen apteekkiin hakemaan lisää. Apteekista ulos tullessa heti ne 2 seuraavaa napaan. Parin tunnin päästä aloin jo elämään. Seuraavat 7 päivää vedinkin sitten melkein päivittäin ainakin sen 2x2 Panadolia. Sitten uskalsin vähentää pelkkään aamuun ja sitten kokonaan lopettaa.
Soitin äitille heti tuollon perjantaina aamupäivällä, että voisiko se millään olla täällä meillä torstai-perjantai välisen yön kun tullaan tytön kanssa kotiin. Että jos taas onnistun junasta nappaamaan samanlaisen pyörityksen, niin ainakin mulla olisi joku turvana. Toni kun jäisi vielä kolmeksi päiväksi eteläiseen suomeen ja me oltais tytön kanssa kaksin. Ja kyllähän se suostui, mikä helpotti kummasti. Pari vuotta takaperin äiti oli se joka näki kaiken lähietäisyydeltä (*klik, vanhaan merkintään*).

Reissussa oli kyllä kivaa. Käytiin Korkeasaaressa, mun mummolla, siskolla ja sitten vaan oltiin ja juostiin millon kauppakeskuksessa ja millon ravintolassa. Niin ja tavattiin jatkuvasti uusia ihmisiä, mikä ei sitten taas tytöstä enää ollu kovin kivaa loppuvaiheessa.
Korkeasaaressa tais olla enemmän kivaa isillä kuin tytöllä, mutta hienosti jaksoi. Vaikkakin koko ajan olis pitänyt saada itse kävellä (annettiinkin) tai olla sylissä. Onneksi siskon, "vara-anopin" ja isin sylit kelpas, en meinaan olis itse jaksanut enää yhtään.
Aamu oli niin lupaava vielä, ihanan viileää ja pilvistä. Mutta ennenkuin ehdittiin Korkeasaaren porteille niin jo paistoi aurinko täydeltä taivaalta. Aivan tuskaisen kuuma ja paahteinen ilma. Melkein paloinkin sitten ja sain oikein komeat rusketusrajat (vihaan niitä, aivan kun ois veitsellä leikattu raja täyskalpean ja melko tumman ruskean välillä). Ja taaskaa ei tyttö malttanut pysyä paikoillaan hetkeäkään. Kyllä oli työ saada syötettyä sille mitään sen muutaman tunnin aikana. Kuitenkin aamupala on aina sellainen mikä ei niin tytölle maistu, joten yleensä sille tulee jo tunnissa uudelleen nälkä. Ja sen nälän tuomia kiukkuja me haluttiin vähentää.
Tyttö kuitenkin piti ihan eniten Pikkupandoista, keisaritamariineista (jotka hyppi siihen verkkoonsa koko ajan), sekä jostakin pikkuliskosta joka oli liimautunut terraarionsa ikkunaan :D Kaikki muu meni ohi, mutta eipä me odotettukkaan sen hienompaa kokemusta vielä tälle ikää :) Enemmänhän tää olikin se "isin juttu", koska se ei ole ikinä Korkeasaaressa käynytkään. Tän Korkeasaaren piti olla ainoa hetki kun nähdään siskon kanssa, mutta koska se päivä meni niin pian ja niin "hajallaan" ollessa, niin päätettiin sitten Tonin kanssa illalla että käydään siellä joku päivä aikasin. Mitä me nyt siellä vieraissa nyhväämään kun "kaikki" muut on töissä.
Oltaisko me oltu maanantaina mummolla kylässä ja sitten tiistaina käytiin siskolla. Se teki meille lettuja! Nams. Höpistiin ja seurattiin kun likka keksi välillä vaikka mitä touhua itelleen. Pääasiassa seisoi sähkökitaran vahvistimen päällä ja kaatui siitä mahalleen sohvalle. Vähän miehen kanssa naureskeltiin että taidetaan antaa jokaiselle kyläpaikan emännälle/isännälle eniten niitä sydämentykytyksiä, koska tämänkin paikan emäntä seurasi sydän kurkussa likan touhuja, kun taas me miehen kanssa vaan katsottiine että voisihan tuo pahempaakin keksiä :D

Onneksi seuraavan torstain paluumatkasta ei enää jäänyt mitään huonoa oloa. Huomasin kyllä että heti jos nousi seisomaan liikkuvassa junassa, niin päässä alkoi tuttu tunne. Onneksi tällä kertaa ei istuttu leikkivaunussa joten tyttö pääasiassa vaan piirsi mun sylissä tai lattialla istuen. Ja söi. Voi juku että söikin! Ihan koko ajan joko maissinaksua tai keksejä. Vettäkin meni mukavasti.
Ainoa että matkakumppanit oli taas astetta ajattelemattomampia. Kaikki vaunupaikat oli täytetty niiden kasseilla, meillä vaunullisilla vaunut siis oli sitten käytävässä kokonaisina tukkimassa tietä. Samassa vaunussa vielä oli yksi pyörätuolinkäyttäjä ja yksi rollaattorilla oleva. Eihän ne päässeet edes vessaan siksi että meidän piti pitää vaunut käytävässä niiden kassien takia! Voi sissus että mulla kiehui.
Niinpä jonkun tunnin matkan jälkeen otin oikeuden omiin käsiini ja remmoin ne kassit muualle, ujuttelin tyhjiin rakoihin sitä mukaa kun joku kertoi mihin ne on matkalla ja järjestin vaunut paremmin. Näin ollen sain sitten omat vaununi (ne pahimmat tientukkeet) käytävästä pois. Pistin ne kasaan, poikittain pystyyn ja omiin jalkoihini odottaen että ne parit kassit siitä mun edestä katoaa viimein. Sitten saisin meidän vaunut taas kokonaisiksi. Tulis hitosti enemmän tilaakin kun kassit mahtuis vaunujen alle ja kuomun sisään. Likka kun alko hermostuu jo samaan kun minäkin, eli ei vaan kerta kaikkiaan mahtunu olee. Joskus Kouvolan(?) pinnassa taidettiin viimein saada sitä tilaa. Ja kyllä tuli tarpeeseen.
Kotiin selvittiin ehjänä. Rautatieasemalta otettiin taksikyyti kotiin ja siinä samalla naureskelin itsekseni, että miten paljon suurempi se yksi taksi-sedan oli mitä tämä farmari joka nyt lähetettiin lastenvaunujen takia. Mahtui juuri ja juuri meidän Jovit taakse, kun taas se sedan haukkasi meidän kärryt helposti sisäänsä, vaikka taksikuski laittoi ne ihan nurinpäin ("pystysuunnassa" eikä poikittain niinkuin yleensä). Kassit nosteltiin etupenkille ja me sitten tytön kanssa tällä luxus taksikyydillä kuljettiin superliukkaiden nahkaisten takapenkkipaikkojen hellimänä kotiin. Yöllä kun valot sammutteli äitinkin nukkumaan menon jälkeen, niin alkoi se sama vanha tuttu tunne nostamaan päätään, onneksi olin ne Panadolit ottanut aiemmin. Tuo vähävaloisuus vaan tuntuu ruokkivan tätä tasapainoelimien häiriöö ihan kymmenkertaisesti. Toivoin vain ettei tarviis lähteä vessaan yöllä.. Siitä ei välttämättä niin selvittäiskään enää. Aamulla kaikki oli taas jo paremmin.

Tyttö vaan reagoi todella vahvasti siihen että mies oli poissa. Joka päivä kaikki meni vaikeammaks, kunnes lauantaina se alkoi pahentua jo tunti tunnilta aivan selvästi. Onneksi seuraava päivä oli hieman parempi, taisi ymmärtää että isi todellakin tulee kotiin silloin. Sain mukavasti tytön päiväunillekin ja kaikkea! Koko tuon miehen poissaolon välttelin sanomasta taikasanaa "isi". Mutta tyttö itki sitä silti. Aina!
Kun käveltiin kaupasta kotiin niin vilkuili koko ajan taakseen ja joki "isi, isiä". Mies kun sitä yleensä väijyy kävellessä välillä toiselta puolelta "hyökkäillen", koska silloin tyttökin liikkuu reippaammin ja nauraa kikattaa mahdottomasti.
Kun heräs päiväunilta, niin oli tottunut siihen että isi oli keittiössä tekemässä ruokaa, joten sinne ampaistiin heti vaikkei silmät ollu vielä kunnolla aukikaan. Ja taas lohdutonta "isi, isi" huutelua.
Samoin aamulla herätessä osoiteltiin eteisen ovea että isi ois siellä (olohuoneessa). Samoin illalla nukkumaan mennessä.
En ollu jotenkin tajunnut ajatella koko asiaa, siis sitä että ollaan oikeasti yötkin kaksin. Jotenkin kierosti tunnuin ajatelleen vaan sitä samanlaiseksi kun miehen iltavuorot. Eli aamulla hetki isin kanssa, sitten ollaan päivä kaksin. Illalla taas hetki isin kanssa ja sitten nukutaan. En tajunnut kuinka paljon ne "isin 4 tuntia" vaikuttaa tohon tyttöön.
Kun Toni sitten tuli kotiin viimein, niin tyttö aloitti koettelemaan seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Ja siitä kyllä miestä varoitinkin. Ei voinut yhtään kadota ulko-ovesta näkymättömiin, aivan karmaisevan ikävällinen huuto tuli. Joten seurattiin sitten parvekkeelta jokaista askelta kun mies kävi kaupassa tms. Ihan vain että ei se oikeasti mihinkään katoa.
Nyt onneksi puolisentoista viikkoa miehen palaamisen jälkeen kaikki alkaa viimein olee normaalisti :)

Näitä muita pikkujuttuja sitten taas.

Tyttö "rasvailee jalkojaan" itse. Töpöttää kiinni olevalla rasvapurkilla polviaan, laittaa tuubin pois kädestään ja sitten hieroo kädellä sen näkymättömän rasvan paikoilleen. Aivan mahtavan söpöä.
Samoin aina kun tulee maikkarilta se sellainen "seuraavaksi" mainos, missä on esim. Helsingin torilta kuvattua pätkää tilulilu-musiikin kera tms. niin tyttö alkaa "päh-päh-päh":ää huutamaan ja hyppimään paikoillaan. Se on aivan varma että tulee Munamiehen Pomppufiilis :D Se kun on meillä tallennettu digiboksille ja siinä tulee alussa juuri tuo seuraavaksi-mainos. Ja voi sitä huutoa jos se ei tulekkaan! :DD
Aivan hirmuinen pusuaika taas menossa. Koko ajan pitäisi kissoja tai meitä pussailla. Jalkaan, käsivarteen, poskelle tai huuliille. Todella hienosti osaa noiden elukoiden kanssakin jo olla. Alkaa nekin jo luottamaan tyttöön enemmän eikä enää juokse karkuun jatkuvasti kun tyttö vähän lähestyy.
Taitaa olla joku kasvukausikin menossa taas. Ihan jatkuvasti nälkä tolla neidillä. Se söis liki koko ajan jotain.
Nyt vissiin sekin vähän taas laantumassa. Harmi vaan että usein loppuu jo tarjottava, kun ei se montaa näkkileipää, ruisleipää, paahtista, hapankorppua ja muuta jaksa syödä. Siis ei niinkun tykkää syödä montaa samaa peräkkäin. Ihan kuten aamuisin jos tarjoaa jugurttia niin ehkä joka kolmaspäivä se maistuu. Likka siis tykkää vaihtelusta, ja suuresta sellaisesta :) Hyvähän se vaan on. Tietyissä tilanteissa.

Nyt en enää edes muista muuta. Täytyy tämäkin äkkiä läiskästä julkaisten etten ehdi tätäkin hävittämään houruuksissani :D Ei olisi ensimmäinen kerta. Ja koska näitä päivityksiä saisi tehdä vaikka kuinka monta päivässä niin ei ole hätää senkään puolesta, aina voi lisätä kun muistaa taas mitä oli unohtanut :)